Ester tarttui kiinni Arnoldiin ja kuin rukoillen pyysi:
— Verner, älä kerro enempää, älä kerro!
— Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi
Arnold.
Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.
Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.
Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin loukkautunut.
Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.
Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat selkenemään.
He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän olisi sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.
Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa. Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut virkaveljensä.