Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa, keitti hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi ne nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta hän koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin viittaukset.
Hetkisen kuluttua uinui Valkaman kartano ulkoa nähden talvisen yön varjoissa.
Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.
— Sinä kieltäydyt velvollisuuksistasi, hävytön!
— En, rakas Verner, en, en, kuului itkun sekainen vastaus.
Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan kamariin ilmestyi valoa.
Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on irvistyksissä.
Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen jykevät iskut.
Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan häpeällistä. Ja vieläkin enemmän…
Ester alkoi tajuta mitä Verner oli tarkoittanut sillä, ettei hän ollut normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus… Oi, ettei Ester voinut sitä auttaa!