— Ester, anna minulle anteeksi!
Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet värähtelivät tunteellisesti.
— Anna minulle anteeksi, Ester, toisti Arnold.
— Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi hänen käteensä.
— En tahtoisi. Annatko minulle anteeksi, minä nukkuisin sitte niin hyvin?
— Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen lausutuksi nuo muutamat sanat.
— Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja poistui omaan huoneeseensa.
7.
Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä. Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin sanonut, ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin toivoi.
— Miksi ei saisi tulla? oli Ester ihmeissään kysynyt.