— Se olisi niin kovin ikävää, oli Arnold lyhyesti vastannut.
Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot", siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli — eikä se suinkaan harvoin tapahtunut — oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.
Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä. Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.
Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri mihinkään, ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.
Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut lähtevänsä virantoimituksille.
Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt. Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.
— Miksi lukitsit oven? hän vaimolleen ärjäsi.
— En tiennyt sinun kotiin tulostasi.
— Et siis minua odottanut?
— Olen sinua kauvan odottanut. Mutta minä olen sairas.