Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen kuukautta — ja sitten.
Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti — olipa köyhä tai rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.
Kihlaus oli tapahtunut viime kevät-talvena. Omituinen sattuma.
Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon. Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.
Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia "naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon —.
Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat, söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.
Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa oli ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli istunut erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja kauniisti, kun hänet Arnoldille esitettiin.
— Neiti Ester Lilieroos…
Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten … sitten alkoi valloitus.
— Pelasta minut, Ester, pelasta… huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.