Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä, lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he pääsivät lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan yritti Arnold Esteriä suutelemaan… Nuolen nopeudella hyppäsi Ester reestä ja katosi illan hämärään.
Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen nolaus oli hänelle sattunut — ensi kerran.
Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä, kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden kesken yksinäiseen Valkamaan.
Kerran — Arnold säpsähti tätä muistellessaan — kun tanssin jälkeen vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.
— Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.
— Mikä se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.
— Tulehan!
— Tulen!
Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.
— Tämä on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.