He joivat kahvia. Ester oli hetkisen vaiti, puhui sitten tasaisella äänellä:
— Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan, tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.
Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut mitään, jatkoi Ester:
— En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona — ja halukkaimmin tahtoisin hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni, sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi — ja mihin ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia — ja tämä asia ei enää muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin puolista sopua ja rakkautta riittää.
Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.
— Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.
— Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle joskus arvostelunne.
— Minä kiitän teitä, rouva Ester, tästä suuresta luottamuksesta.
— Toivon, etten olisi tarvinnut teidän suhteenne erehtyä.
— Minä vakuutan, sanoi Rikberg kohteliaasti ja poistui.