— Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. — Ne ovat niin sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet — ette edes tekään.
Rikberg yhä hymyillen katsoi innostunutta Esteriä.
— Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä kauniimmat, jos olisivat päällä…
— Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa — ja sen päälle ne kerran vielä pannaan.
Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.
— Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti normaalin — mutta mieheni ei —.
Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni. Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen kahvikannun käteensä:
— Saanko itse kaataa itselleni toisen kupin?
— Olkaa hyvä, kaatakaa minulle kanssa.
— Niin mielelläni, vastasi Rikberg painolla.