— Enhän epäilekään, vastasi Rikberg keveämmin.
— Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut onnellista.
— Minä tiedän, vastasi Rikberg osaaottavasti.
— Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on jäänyt toteutumatta…
Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi vaivata Esteriä.
— Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.
Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja selitti innokkaana:
— Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti — ja hän rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin — sanokaa toki, eivätkö ne ole kauniita, eivätkö ole…?
— Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti riemuiten.
Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja huuliaan vasten.