— Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?
Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen. Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.
Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla. Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä — ja hän nautti siitä.
Mutta sitte Rikberg lähetti noutamaan lääkäriä.
Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin. Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus niistä kysyttiin, hän vain naurahti — ja siihen sai tyytyä.
Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä — kohtaus oli ohimenevää, säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.
— Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä, kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä häpeäkään. Työni on kunniallista.
— Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli, kun isästä tuli puhe.
Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi, jatkoi hän keveästi naurahtaen:
— Kyllä se on totta!