Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.
Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut mitään tekemistä.
"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.
Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."
Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet — ja enemmänkin — tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan, sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi. Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies — ja moni pahoitteli, että nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.
Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän hyvästä sadosta — ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin lähtevään kirjeeseen.
— Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.
— Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku kurkussa.
— Eipähän siinä maailmaa auta syyttäminen, vika on veressä.
* * * * *