Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen — koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja vähän kuin sekaisin.
Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan vaikka mihin.
Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:
— Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.
— Mutta minähän sanoin jo kirjeessäni, että minun on pakko muuttaa.
— Missä kirjeessä?
Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.
Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi, irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.
Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.
— Nyt päästät minut kai mielelläsi? sanoi Ester melkein ylpeästi.