Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias, vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille valuivat vedet silmiin.
— Kohtahan minä kuolenkin, saatatte edes hautaan, valitti Arnold.
Kauvan keskusteltuaan Ester ja Rikberg suostuivat toistaiseksi jäämään.
Ester sai pitää entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat omat asiansa erityisemmin järjestää.
— Minusta on niin kauhean vaikeaa jäädä tänne, valitti Ester
Rikbergille.
— Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä kyllä tulen puolestani toimeen.
— Minä koetan kärsivällisesti, ehkä kaikki käy hyvin.
Kun Arnold sai asiasta kuulla, puristi hän kummankin heidän kättään.
— Arvasinhan, ettette minua nyt vaivaisena jättäisi, hän sanoi.
Ei kumpikaan heistä huomannut omituista välähdystä hänen silmissään.