Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä ihannoiden rukoilevaa morsiantaan.
— Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi hänen kaulaansa.
— O, miten olet kaunis, Ester!
He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.
— Katso minun töitäni, Verner!
Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä, Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.
— Miksi et sano mitään, etkö pidä tästä…?
Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja tietämättään hän peräytyi pari askelta.
— Verner…!
— Ei Ester, ei se ole mitään. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.