Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin, suuteli hänen kaulaansa, rintaansa…
— Verner, minä pelkään sinua.
— Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä, katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.
— Mikä sinua vaivaa?
— Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun…
Mutta punastuen vastasi Ester:
— En vielä, Verner.
— Sinun täytyy.
Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan, sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.
— Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?