Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta enää lääkärin apuun luottaa.
Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.
Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:
— Vihdoinkin Ensio tulee.
Mutta hän ei tullutkaan.
Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt, mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella. Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta hänen läheisyydestään.
Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin? Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan kyselyn perästä kuului vastaus:
— Viekää hänet Ension tykö.
Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.
Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta. Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti sängyssään.