*Kuu oli ukseksi eessa,
Pääv oli peala mängimassa
Tähed seessa tantsimassa
Taevas tantsis, maa mürises;
Tähed lõivad teringida,
Kuu lõi kulda rõngaaida.[41]
Kuu oli uksena edessä,
Päivä päällä leikkimässä,
Tanssi tähtöset sisässä,
Taivas tanssi, maa myrisi,
Tähtein helkkyvi helyset,
Kuun on renkahat kilisi.
Kun taivaankansi oli peitetty pilvillä, niin kansan kuvitus luuli näkevänsä auringon ja kuun valon puun oksien välitse ja tähtien kiertelevän tanssiansa siellä ylempänä. Yhteydessä tämän kanssa on myöskin Ilmarisen koetus takoa uusi päivä ja kuu, jotka hän asettaa korkeaan puuhun, sekä Wäinämöisen ja Ilmarisen kulku taivaankannella, hankkiaksensa valoa,[42] ja samassa on koko tämä ajatus uusi todistus mainittuin miesten jumaluudesta. Merkillistä suomalaisten kansain jumalaistarujen iän suhteen on se, että Mordvalaisillakin on muisto maailmanpuusta. Eräässä, professori Ahlqvistin julkaisemassa sadussa sanotaan, että valkoinen koivu, joka kasvaa kunnaalla metsässä, levittää "juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan".[43]
Mutta jos nuot monet osoitukset runossa eivät poistaisi kaikkia epäilyksiä saaren isännän suhteen ja ken hän lienee, niin nämät kokonansa haihtuvat seuraavain Kalevipojan suorain sanain kautta, että isänsä ja äitinsä ovat tammen istuttaneet; hän nimittäin pyytää Olevin kaatamaan tammea, jonka
Isa enne istutanud,
Ema enne kasvatanud;
Mis seal mere kalda pealta,
Laialiste liivikulda,
Kõrget ladva kõigutelleb,
Laiu oksi lahutelleb:
Ett ei pääval paiste mahti,
Kuul ei kumamise mahti,
Tähtel siramise mahti,
Pilvetel ei piiske mahti.[44]
Isä ol' ennen istuttanut,
Emä ennen kasvattanut
Meren rantahan rapean,
Suurelle somerikolle;
Latvat kasvoi korkealle,
Oksat laajalle levisi,
Peitti päivän paistamasta,
Katti kuun kumottamasta,
Tähdet kaikki tuikkimasta,
Pilviset piroittamasta.
Näissä sanoissa lienee kylläksi todistusta edellisen esittelyn oikeudesta, sekä myös saaren isännän ja Kalevipojan keskuudesta.
Siinä palajavat myös edellä mainitut ajatukset kaikellaisista aluksista, jotka rakennetaan tammen pirstoista. Saaren isäntä siis on Kaleva.
Äsken mainitsin Wäinämöisen ja Ilmarisen vaelluksen taivaan kannella ja siihen liitettävän merkityksen. Hyvän todistuksen Ilmarisen jumaluudesta antaa Kalevirunoiston kahdestoista runo, joka myös tarkkaan osoittaa missä paikassa maailmata hän oleksii. Kerrottaessa siitä uudesta miekasta, jonka Kalevipoeg unessa näkee itsellensä taottavan, puhutaan kuinka keskellä ilmaa (keskel ilma) oli korkea ihana mäki, joka oli pilvien keskellä. Tämän mäen sisään (sala mäe sügavusse) olivat Ilmarisen oppilaat rakentaneet pajansa, jossa he yöt ja päivät takoivat alasimella.[45] Ilman jumala tavataan siinä oikealla paikallansa; hänen työmiehensä takovat ukkosen jyristessä pilvissä, ja he takovat joko taivaan kantta tahi hohtavaa miekkaa Kaleville eli hänen pojallensa. Sentähden tulee tästä miekasta kultakahvasta, jota he vaskivasaroilla takovat, verraton ase. Sentähden sanotaan muutamissa suomalaisissa katkelmoissa raudan olleen "kuonana alla ahjon Ilmarisen, seppä Ilmosen pajassa",[46] s.o. ilmassa asuvaisen pajassa; ja toisessa, että ilman immet lypsivät maidon rinnoistansa Ilmarisen pajaan, ja siitä tehtiin rauta.
Tähän asti tarkastetut Kalevirunoistossa löytyvien jumalais-tarullisten ajatusten jäännökset eroavat monessa suhteessa niistä ajatuksista, jotka jälkimäisissä runoissa löytyvät. Edelliset näyttävät kaikkialla hajanaisilta, himeiltä ja vaikeasti ymmärrettäviltä; silminnähtävästi niissä on koko joukko sanoja, käänteitä ja kertomuksen kappaleita, joiden merkitystä nykyinen polvi ei enää voi käsittää, vaan jotka ovat säilyneet osittain mitallisen muotonsa kautta, osittain sen erinomaisen kunnioituksen kautta, jonka taru vielä luulee niiden ansaitsevan. Merkillinen on siinä suhteessa tuo, niinkuin edellä on näytetty, melkein sanasanainen yhtäpitäväisyys sellaisissa katkelmoissa Suomalaisten ja Virolaisten tykönä. Mutta ompa toinenkin kansantaruston ala, satujen ja ihmeellisesti vaihtelevain retkien kirjavainen ala, jossa suurempi vapaus näkyy vallitsevan. Nämäkin kyllä useasti lähtevät jumalais-tarullisesta näkemyksestä, mutta ovat seoitetut niin moninaisilla alkuaineilla nykyisestä päivästä ja eilisestä, että tuskin yhtäkään kertojaa arveluttanee pitentäessänsä tai lyhentäessänsä tai tehdessänsä pienempiä muutoksia niiden perussuunnitukseen. Ja samassa kun niiden suorasanainen kieli ei vaadi erinomaista jonkun lausumatavan säilyttämistä, niin se myös antaa tarpeellisen tilan kertovaisen itsenäiselle mielenlaadulle, hänen enemmälle tahi vähemmälle hyväsävyisyydelle, leikillisyydelle tahi katkeruudelle. Jokaisen uuden ihmispolven kanssa siis lisäyntyy uusi sivistyskerros, ja uudet ja vanhat osat, alkuperäiset ja ulkoa saadut kudotaan yhdeksi kirjavaksi kankaaksi, jossa on yhtä vaikea seurata erityisiä loimi- ja kudelankoja, kuin esim. tarkasti määrätä sitä kohtaa taivaankaaressa, jossa yksi väri muuntuu toiseksi. Sadut ja tarinat siis ovat välittömin osoitus kansan ajatusalasta sillä ajalla, jona ne ovat muistiin pantuja.