Kylläpä kostan, vaimoseni,
Kostan kerran hylkäämiset,
Hylkäämiset, polkemiset,
Pilkan palkitsen, katala!
Eräänä päivänä, kun Lindan kolme poikaa olivat metsällä, tuli "Soome tuuslar, tuule-tarka", ja ryösti hänet pois. "Ukko, vana isa", Lindan rukoukset kuullen, lähettää salaman, joka tainnuttaa noidan, mutta kumma kyllä Linda itse silloin muuttuu kallioksi Iru-mäelle.
Nyt Kalevipoeg saa ensimäisen aiheensa kostoon, ja siitä hetkestä kasvaapi hän äärettömästi veljiensä suhteen. Jo ennemmin on hän tullut mainioksi laulutaidostaan, joka muutoin, varsin kuin Suomessakin, pannaan Väinämöisen osalle. Kalevipojan laulua Taaran tammimetsikössä kuultelevat ihastuksella eläväiset, aallot, taivas ja "metshalija ainus tütar" ynnä "metsa piigad", jotka itkevät kyyneleitä palavasta rakkaudesta häntä kohti.[5] Mutta Kalevipojan nyt etsiskellessä äitiään, veljensä oikeastaan jäävät häntä tykkänänsä jälelle. Elävästi muistuttaa Kullervon palautumista sodasta ja puhetta äitinsä haudalla se kohta, kun Kalevin pojat tulevat metsästykseltään kotiin. He kulkevat poikki niitun, kiiruhtavat pihan yli ja astuvat joutuisasti tupaan. Mutta tuli oli jo aikoja sammunut, liesi oli jo ennättänyt jäähtyä; siitä he arvasivat kodon uskollista hoitajaa ei pitkään aikaan olleen siinä. He etsivät häntä turhaan kaikkialta; Kalevipoeg ei saa vastausta silloinkaan kun hautakummulla isältänsä kysyy, mitä tietä äitinsä katosi. "En voi nousta, en voi tulla", vastajaa isän ääni, "kallio on rinnallani, sinikellukat peittävät silmäni, punaisia kukkia kasvaa poskillani; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua opastakoot".[6]
Nyt on Kalevipojan ainoana ajatuksena sille miehelle kostaminen, joka on hänen äitinsä ryöstänyt, perheen pyhän vapauden suojeleminen, samoin kuin Kullervollakin. Mutta miten eritavalla he menevät taisteluun! Viron uros nyt vasta astuu nuoruuden viattomuudesta etsiäksensä rakastettua äitiänsä. Muutamat jäljet rannalla vakuuttavat hänen luulonsa, että äidin ryöstäjä on Suomenmaan kuuluisa noita, ja hän päättää ajaa häntä jälkeen, uiden Suomen lahden poikki. Ihanasti kansanruno on kuvannut sen hetken, kun tuo solakka nuorukainen seisoo kuohuilevan meren kivikkorannalla, valmiina lähtemään ulos elämän taisteluita ja vaaroja kokemaan. Rannikot hohtavat iltapäivän valossa, lapsuuden viattomuus ja ilo kuiskaavat hänelle jäähyväisensä. Mutta aalto toisensa perään vieree vaahtoillen rannan kalliota vasten, antamatta mitään tietoa hänen äidistänsä, selittämättä tulevaisuuden ongelmoita:
Laene veeres laene jälgil,
Vetevoode veeretusel,
Kiigel kalda kalju vasta,
Lõhkes vahtus kallast vasta,
Tuisatelles vete tolmu,
Märga auru kallastelle;
Aga ei too sõnumida,
Kostmist ial küsijalle.[7]
Laine loiski, toinen roiski,
Aalto aaltoa ajeli,
Roiski rannan kallioihin,
Murtui vaahdoksi vahoihin,
Tuiskui ilmahan utuna,
Kastehena kallioille;
Sanomaap' ei aallot saata,
Vedet ei tiedä vastausta.
Kalevipoika, kun ei nähnyt vilausta pakenevasta rosvosta, heittäytyy uskaliaasti vaahtoileviin aaltoihin. Taivaalta pilkuttivat vanha vankkuri, vana vanker, Ruotsin karhu, Rootsi karu, ja pohjantähti, pohja naela, kiiluvin silmin; he yksin osoittivat uivalle tietä Suomen kallioisille rannoille.
Puolen yön aikana hän lainehilla edessänsä havaitsee mustan kohdan, se on saari, jolle hän nousee levätäksensä sammaltuneen kiven kyljessä. Hänen korvihinsa kuuluu suloinen laulama, joka on kuin
Kuusessa käen kukunta.
Leivon laulu metsikössä, (kal.p. 4: 178)
Se on tyttö, joka rakkauden hellimmillä sävelillä lausua nuoruutensa halun nähdä ikävöittyä ystävätä. Lopuksi hän sille lähettää niin monta tervehdystä