Kui on merel laenesida,
Kui on tähti taevaasse.[8]
Kuin on aaltoja meressä,
Taivahalla tähtösiä.
Innostuneena Kalevipoeg vastaa samaan tapaan: armaitasi on lähellä, aavan selän yli hän tuli tälle saarelle saaren immen iloksi, "Saare piigadelle õnneks, Saare tüterite tuluks" ja lopuksi vaipuu neitonen Kalevipojan syliin. Koko tämä tapaus saaressa, jonka ympäri sen ohessa on ryhmettynyt monellaisia kuvauksia, on hyvin samanlaatuinen kuin Lemminkäisen matka kaukaiselle saarelle, hänen laulunsa ja huolettomat retkensä "Saaren impien ilossa, kassapäiden kauneussa".[9] Toiselta puolen runo selvästi antaa aavistaa, Kalevipojan, tietämättänsä syleilleen omaa sisartansa, siinä ollen samankohtaloinen kuin Kullervo. Kauhistuen sukurutsausta runoilija kyllä ei selvitä sukulaisuutta, mutta kun tytön huutoon isänsä kiiruhtaa paikalle ja huomaa nuorukaisen, joka surutonna venyy nurmella, niin hän kalvettuu ja ensimäinen kysymyksensä Kalevipojalle on hänen suvustansa:
Kes sind sugu sigilanud,
Ilma peale ilmutanud?
Kenp' on siittänyt sukusi,
Ilmahan sun ilmituonut?
samalla tapaa kuin Kullervolta sisarensa kysyy aamulla. Särjettynä vaipui "Saare piiga, peenikene" maahan, kuultuansa armaansa mainitsevan Kalev'ia isäksensä, Lindaa äidikseen; ja Kullervon sisar ja saaren neiti molemmat päättävät elämänsä aalloissa.[10] Näyttää ikäänkuin saaren ukko olisi Kalev itse ja tässä tavataan se sama epämukaisuus kuin Kullervorunoissa, että uros tapaa vanhempansa, joita on pidetty kuolleina. Impi sanoo vanhuksia isäkseen ja äidikseen; aallosta laulaessansa, hän kutsuu itseänsä Kalevipojan sisareksi; — jumalaistarullisia luuloja tutkisteltaessa, näkyy ihan selvään, että vanhus saaressa, tytön isä, on Kalev itse.
Nyt on Kalevipoeg itsensä-tekemän syyn alainen, vaikka hän ihmeteltävällä huolimattomuudella ei silmänräpäystäkään ajaltele sitä. Ompa hän niin vilpitön että hän rupee vertaamaan saaren isäntää ja itseänsä niinkuin ihmisiä, jotka toisen kautta ovat kadottaneet jotakin rakasta, saaren ukko tyttärensä ja Kalevipoeg äitinsä. Se on sama suruton olo ja elo kuin se minkä Kullervo elämänsä alussa osoittaa: se on se ehdoton oikeus tekemään mitä tahtonsa, mitä hänen sisällinen voimansa haluaa. Jälleen Pohjantähden opastuksella, joka yksinään piti paikkansa, toisten laivahan lähtien laskiessa ja noustessa, tuli Kalevipoeg sitten Suomenmaahan. Monta päivää kuljeskeltuansa hän joutuu noidan asunnolle ja murskaa noidan itsensä, surmattuaan ne noidatut sotijat, jotka tämä oli häntä vastaan asettanut, puhaltelemalla höyheniä ilmaan.[11] Siinä kostonhimo vaati tyydyttämistä, samoin kuin Kullervossa. Kalevipojan täytyi kuitenkin pian katua sitä, sillä noidan surmaamisella hän myös teki mahdottomaksi tiedon saamisen siitä, minne äiti oli joutunut: ja puolella korvalla ainoastaan hän oli miehen puheita kuullut. "Tuima viha vie häviöön", sanoo runo, "sillä se ryöstää kaiken mielen-maltin; jos vihan laskee valloilleen, niin se jouduttaa hunnakolle." "Annad ohjad kurja kätte, lähab hobu hoopis metsa".[12] Unessa hän kuitenkin sai tietää äitinsä ei enää olevan elossa.
Tähän saakka Kalevipoeg on suruttomasti vaeltanut tiensä, huolimatta mitä hän tekee tahi mitä jättää tekemättä, ja lähimmäisen tarkoituksensa, koston noidalle, hän myöskin on täyttänyt. Tässä uudessa kohtalonsa käänteessä, tietäen olevansa ilman sekä isättä että äidittä, on elämä hänestä kolkko ja autio. Mutta niinkuin hän rikostensa suuruudessa ei ole Kullervon vertainen, niin hän myöskin luonteensa jalouden, surunsa katkeruuden suhteen on vaan lapsi tämän kaimansa rinnalla. Mitenkä eikö hänen valituksensa siis kuulu toisellaiselta:
*Jäi kui lagle laenetelle,
Pardi poega parve ääre,
Kotkas kõrgele kaljule,
Üksi ilma elamaie.[13]
Jäi kuin lakla lainehille,
Sorsanpoika parvestansa,
Kotka kallion nenähän,
Yksikseen elelemähän.
vertailtaessa Kullervon syvään: