Kus ma leinan, kasvab lepik,
Kus ma ahastan, seal aavik,
Kus olen kurba, kasvab kuusik,
Kahetsejat varjab kaasik.[17]
Kussa kaihon on lepikot,
Huolen haavikot apean,
Synkät kuusikot surujen,
Katumuksen koivulehdot?
Lepit kostuu kaihostani,
Haavat kasvaa huolistani,
Suruistani synkät kuuset,
Koivut katumuksestani.
Mutta ylimalkain koko tämä meren syvyydestä tuleva laulu on pidettävä luonnon rinnasta lähtevänä inhon huokauksena, ikäänkuin ulkokohtaisena vastimena Kullervon äärettömälle tuskalle, kun hän samallaisessa tilaisuudessa soisi, että äitinsä olisi hänet nuoruudessa tappanut.
Kalevipojan tullessa kotirantaan, kuuluu äitinsä ääni nuhtelevana hänen vastahansa ilmasta: olet lähtenyt ulos kuni nuori kotka totellen lapsen-velvollisuuttasi kostamaan äitiäsi. "Puhtaana kuin pilvestä putoova vesipisara, kuin lakealle lankeava lumi, sinä läksit matkalle",
Kui se pisar veereb pilvest,
Lumi langeb lagedalle,[18]
mutta "kaksinkertainen verivelka nyt repii sydäntäsi, kavahda miekkaasi", sillä
*veri ihkab vere palka (Kal.p. 7: 419.)
veri uhkaa veren palkkaa.
Hänen kotiin tullessansa häntä tervehtii talonkoira, samalla tapaa kuin Kullervo, viime kerran käydessänsä kodissaan, sai äitinsä koiran toverikseen.