Tähän hetkeen saakka, jolloin Kalevipoeg taas astuu kotimaallensa, voidaan kertomuksessa hänestä havaita lävitsensä juoksevaa lankaa. Se on nimittäin tuo mahtavan hengen yhä paisuva uhkamielisyys, joka päivä päivältä enentää syynsä. Ja kumma kyllä se tapahtuu juuri hänen ulkomailla-olonsa ajalla. Näyttää ikään kuin hän, paetessaan kotimaansa rannoilta, myös olisi kadottanut kaiken siveydellisenkin perustuksen. Palattuansa hänestä taas tulee se hyvänluontoinen sankari moninaisissa jokapäiväisissä retkissä, jotka ovat liian vähäisiä hänelle suodun voiman suhteen, osaksi myöskin niin törkeitä, että niitä ei olisi pitänyt runoon ottaman. Ylehensä Wiron niinkuin Suomenkin kansanrunon on laita, että "se on puhdas kuin tuomenkukan tuoksu, jota tuuli hajottaa", vaikka orjuus paitsi muuta kirousta Virolaisissa on myöskin synnyttänyt suuremman ruokottomuuden. Mutta kaikessa edellä sanotussa, siinä ivallisuudessa mikä tässä runoistossa sen jälkeen osoitakse, sekä suomalaisten runojen puutteessa paikkakunnallis-saduista, mitkä kuuluvat myöhempään kansantaruston muodostus-portaasen, samoin kuin siinä vaikutuksessa, joka kristillisillä ja skandinavilaisilla saduilla ja ajatuksilla näkyy olleen, siinä on perusteellinen syy, minkä vuoksi runot Kalevipojasta voipi pitää päättyneinä seitsemännen runon lopussa. Ainoastaan kuvaus hänen kuolemastansa kuuluu vielä tähän. Kaikki muut vaihtelevaiset retket ovat melkein kaikkea merkitystä vailla Kalevipojan luonteen suhteen; ja jos ylehensä tahtoo sanoa kansanhengellä olleen ajatusta, luodessansa runoistoa Kalevipojasta, niinkuin kieltämättä on Kullervorunojen laita, niin jälkimäiset runot vaan ovat irtonaisia liika-oksia, ilman yhteydettä runon luonnoksen kanssa, ilman yhteydettä toistensakin kanssa. Ne ovat epäilemättä syntyneet kansansankarin ylistykseksi, selitykseksi johonkuhun silmiin pistävään luonnon ilmiöön, tahi ne ovat nyt enää ymmärtämättömiä jumalaistaruin tähteitä, jotka ovat liitetyt tunnettuun nimeen. Sellainen jumalaistarun hajouminen tavataan jokaisessa kansassa, ja sen luonnossa on jo että se ilmautuu katkonaisena niinkuin luonnon ilmiöt itse, josta kaikki jumalaistarullinen näkemys alkuisin lähtee. Ainoasti kertomus Kalevipojan matkoista Manalaan muistuttaa heikosti Wäinämöisen matkaa sinne, sekä Lemminkäisen retkeä Pohjolaan, mutta on muutoin sekoitettu muilla luuloilla, joista sen ohessa näkyy, että se ei oikeastansa koske Kalevipoikaa. Mutta jo ennen mainitussa kohdassa, että Kalevipojan koko luonne on katkaistu kahteen osaan, joista toinen on sen aikuinen kuin olonsa Wirossa, toinen, synkempi, kolkompi, siltä ajalta kuin hän vaeltaa vieraissa maissa, siinä on vakavin todistus siitä että jälkimäisten runojen kertomat retket ainoastaan ovat muinaisen uroon päälle ripustettuja irtanaisia ryysyjä. Muinaisilta asuntopaikoiltansa idässä Wirolaiset ovat tuoneet kanssansa jalon urholuonteen perustuspiirteet, mutta kun Suomalaiset pienemmissäkin osissa yhtämukaisesti muodostivat sen merkilliset piirteet, tuhlasivat Wirolaiset suuren osan sitä kallista perintöä.

Näissä vaihlelevaisissa kohtauksissa liikkuen, ajatus peräti harvoin johtuu takaisin Kalevipojan elämän tarkoitusta eli hänen nykyistä hengentilaa tarkastamaan. Jolloinkulloin hän kuulee äänen, joka varoittaa häntä kavahtamaan veristä miekkaansa, tahi hänessä lymyilevä syynsä tunto näytäksen unessa. Noita anastaa häneltä sen komean miekan, jonka hän Suomen sepiltä osti. Maaten seitsenviikkoista loihdittua unta, uneksii hän että Ilmarinen takoo hänelle uutta miekkaa sen kadonneen sijaan. Mutta se kalpea nuorukainen, sepän poika, astuu verkkaan pajaan. Verta on hänen kaulassaan ja rinnoillaan, veripisaroita on pirskunut hänen poskilleen ja vaatteilleen, ja hän sanoo: "älkäämme tuhlatko kallista rautaa aseeksi murhaajalle. Kalevin poika ei huoli uskollisimmastakaan ystävästä, kun viha tulee häneen, hän murhaa sukulaisensakin, sen olen minä kokenut." Merkillistä on kansantunnon vaatimus, että rikoksellinen rangaistakoon samoilla keinoilla, joilla hän on tahtonut muita vahingoittaa. Siinä on Pietarille sanottujen merkillisten sanojen täyttämys: jotka miekkaan tarttuvat, he miekkaan hukutetaan. Kun nimittäin noidan varastama miekka, jota hän ei ole voinut kauan kuljettaa kanssaan, kuultaa Kalevipoikaa vastaan Kääpä-joen aalloista, ja hän ei voi saada sitä sieltä pois, lausuu hän kirouksen, jolla tarkoittaa varkaan rankaisemista. "Jos se, joka sinua on kantanut, sanoi hän, laskeutuu jokeen, niin leikkaa häneltä poikki jänteet jaloista." Se on kirous, siinnyt kostonhimosta, joka tekee hänen sokeaksi niin että hän ei huomaitse näiden sanojen koskevan häntä itseänsäkin. Kun hän nimittäin monen kohtauksen ja sotaretken jälkeen tyytymättömänä vaeltelee ja viimein joutuu Kääpä-joelle, ja laskeuupi siihen, niin miekka täyttää hänen käskynsä. Kuoleman tuskassa hän päästää hurjat huudot, jotka vieläkin kuuluvat "Wirolaisten poikien korviin, tyttärien sydämiin." Kirkkaat silmänsä taivasta kohti kääntyvät, ja sielunsa pakenee vana isa'n kartanoon. Siellä hän varttuen istuu valkean loisteessa, poski nojattuna käteen, niinkuin Holger Danske tahi Fredrik Barbarossa, ja kuultelee laulajain kertomuksia hänen urostöistään. Mutta vana isa on hänen asettanut haahmojen vallan ääreen, vartioitsemaan Sarvik'ia ja hänen kätensä on kiinnitetty kallioon. Mutta kerran on se aika tuleva, kun kahden ajan pirstat mahtavilla liekillä sulattavat hänen kätensä irti kalliosta. Silloin Kalevipoika palajaa, tuoden onnea kansallensa ja uuden ajan Wirolaisille.

Mitenkä peräti toiseen tapaan tämä satu päättyy kuin Kullervon! Hänpä, koko sydämessään muserrettuna, pitää tuon tunnetun puheen miekallensa, tekee tuon kysymyksen, joka tutkii ja tuomitsee: tahdotko syödä lihaa syyllistä? Wiron runo siihen tyytyy, että uroonsa kuolee, sillä on kaikki tahra kadonnut hänen kunniastansa, kaikki syy hänen omaltatunnoltaan; ja sen tähden hän istuu Taaran salissa taivaan asujanten joukossa.

Voiko ken kuitenkaan epäillä, että hän periänsä on sama mies kuin tuo suomalainen orja? Lapsi, varustettu ylenluonnollisella voimalla, nuorukainen, joka lähtee maailmaan kostamaan perheensä häviötä, — joka pidoissa iskee poikki toiselta nuorukaiselta pään, yhtä sukkelaan kuin Lemminkäinen Pohjolan isännältä — vei kuin naatin naurihista,[19] — joka saastuttaa oman sisarensa puhtaan nuoruuden, ja joka viimein, rangaistuna, lankee oman miekkansa uhriksi; siinä on Kalevipojan elämän sisällys, mutta myös likipitäin Kullervonkin. Se suuri eroitus, joka myös selittää, kuinka kumpaisenkin historia on erilaatuisesti muodostunut, on siinä, että suomalaisessa kansanrunoistossa on useampia henkilöitä, jotka se on asettanut luojan auringon valoon; Kullervo sen tähden sietää sen enemmän pimeyttä. Välttämätön kansanhengen tarvis vaatii tätä valoa, vaatii ihmis-maailmassa heijastuksen jumalallisesta syntyperästä, ja sen vuoksi jokaisessa kansanrunossa on ylenluonnollisilla avuilla varustettu uros. Wirolaisten uros-taruissapa Kalevipoeg on melkein yksinäisenä; Wanemuine on jumala, jota harvat vaan muistavat, ja Ilmarisesta on tuskin muuta jälillä paitsi nimi. Sen vuoksi on moni musta puoli Kalevipojassa valjennut; sen vuoksi on hänen osakseen pantu vähin Lemminkäisen lietoutta ja suruttomuutta, vähän Wäinämöisen viisautta. Jaa, kansanmuinaisuuden ja kansallisuuden edustajana odotetaan häntä takaisin samoin kuin Suomalaiset odottavat Wäinämöistä. Hän on lihaksi tullut Wiron kansanhenki ja sellaisena on hänellä oikeudella sijansa Taaran salissa. Mutta sitä kokonaista kuvaa, jonka Suomen kansa vuosisatojen tuskissa on luonut, joka on niinkuin yksi ainoa harras huokaus Luojalle äärettömälle, että Hän ei panisi kuolevaisien hartioille suurempata kuormaa, kuin he jaksavat kantaa, peläten että se myös ääretön perkele, joka väijyy joka ihmisen rinnassa, silloin katkoisi siteensä ja töytäisi valloilleen, sitä ihmistä pienimmissäkin osissa, sitä haetaan turhaan. Sillä harvat ovat ne vuosisadat, harvat ne kansat, jotka voivat sellaisen luoda; sen vuoksi olikin Uhlandilla täysi syy sanoa Kullervon olevan jaloin runollinen luoma, joka meidän vuosisadallamme on tullut ilmi.

II.

Jumalais-tarullisia aine-osia Kalevirunoistossa.

Virolaisissa kansantaruissa ovat jumalaistarulliset ajatukset enemmän haihtuneita kuin suomalaisissa. Yhdeltä puolen niitä tavataan harvemmin, ja toiselta ne, tavattaessa, näyttäivät vähemmin yhtenäisiltä. Kansan moninainen yhteys muiden kanssa joka haaralla on tähän syynä, ja kylliksi ei voi sitä sitkeyttä ihmetellä, joka kuitenkin on meidän aikoihimme saakka voinut säilyttää niin runsas-aineisia muistoja menneiltä ajoilla. Kalevipojassakin tavataan alkuperäisen jumalaistiedon jälkiä, mutta ikäänkuin sotkettuina kansan kohtalon vaiheiden kautta jälkiin raivoovista tappeluista läheisten kansain kanssa. Aseitten ryske helposti hämmentää jumaliset luulot, mutta kauan jälkeen helähtää kuitenkin perityt sadut ikäänkuin kaiku, jos kohta laulaja itsekään ei aina niitä ymmärrä.

Laulun omat sanat kertovat, että "vana isa kuulsad poead" Kalevalassa yhdistyivät ihmisten tyttärien kanssa, ja siitä yhdistyksestä syntyi "Kalevide kuulus sugu". Kalevipoeg oli siis jumalallista syntyperää. Toisessa paikassa häntä sanotaan Taaralaiseksi,[20] jonka kautta sukuperänsä on vielä tarkemmin osoitettu. Mutta vana isan pojat olivat Wanemuine, Ilmarine, Lämmekune;[21] Ganander ja Lencqvist taas mainitsevat Wäinämöisen, Ilmarisen ja Soinin paitsi muita olleen Kalevan poikia.[22] Mutta Kalevipoeg sanotaan virolaisessa runossa Soiniksikin, ja suomalaisessa vaihtelevat nimet Soini ja Kullervo, jonka ohessa suomalaisissa toisinnoissa Kalervo ja Kaleva tavataan eroituksetta käytettyinä. Tästä seuraa siis, että nimeä Kaleva on käytetty merkitsemään vana'a isa'a itseänsä, taivahan ukkoa. Tähän käsitykseen perustautuen, voipi helposti selittää muutamia lauseita, jotka muutoin näyttävät puuttuvan kaikkea merkitystä. Suomen muinaisrunoissa mainitaan välistä Kalevan miekka, tähtikihermä jota myös Wäinämöisen viikatteeksi sanotaan, Kalevan tulet, valkeat. Vaikealta näyttää selittäminen, mistä syystä nämä olisivat saaneet asemansa taivahalla, ellei omistajansa olisi ollut yhteydessä taivahan ja sikäläisten ilmiöin kanssa; mutta yhteys on selvä, kun niitä ajatellaan Kalevan s.o. Ukon, Taaran omiksi, jota myös pidettiin ukkosen herrana. Tuo kauniisti loistava, kiiltävän miekan näköinen tähtikihermä on taivahan hallitsijan ase, jolla hän ryntää kaikkien vihollistensa päälle. Ja se suuri merkillisys, joka Kalevin itsensä teettämällä miekalla on koko Kalevipoeg-runoistossa, sen putoominen taivahasta alas, Kullervon ja Lemminkäisen rukoillessa, vielä vahvistavat sitä ajatusta. Myöskin lause Kalevan kuusi mahtaa tarkoittaa suurta taivaanpuuta ja niinmuodoin sisältää osoituksen taivaan hallitsijasta. Kalevipojassa käytetään milloin tamme, milloin kuuske yhtä merkitsevinä taivaanpuun niminä.[23]

Jos kieliopillisesti koetamme selittää tuon epäselvän Kaleva-sanan merkitystä, niin saamme senkin kautta vahvistuksen edellä lausutulle ajatuksellemme. Oikein ei taida olla ottaa perustukseksi suomalaista sanaa kallio, viroksi kalju; siitä ei voi tulla johtosanaa, jonka juuri olisi niin tuntemattomaksi muuntunut. Kaksinkertaisen juurikerakkeen l:n kumminkin olisi pitänyt jäämän paikalleen. Jos sitä vastoin tahdomme pitää tämän sanan, samoin kuin useimmat va'lla ja vä'llä päättyvät lausukkaisena laatusanana, niin saamme johdantomme hyvin helpoksi. Suomen kielessä on näet sananjuuri kal, johon on liitetty merkitys jostakin kolisevasta, kiiltävästä. Tästä juuresta johdetaan paljon sekä nimi- että tekosanoja, esim. kalisen, kolisen, kolajan, kolaan, kali, kalja, koli, kulja, kola, kalpa, kalvan, kulea. Myöskin sanan kallio voipi lukea näihin. Tämän johdosta Kaleva merkitsee kolisevaa, rämyävää, jylisevää, mutta sen ohessa kiiltävää, joka täydellisesti sopii sivusanaksi ukkosen jumalalle, joka käyttää salamata miekkanaan. Tässä on minusta myös täysi todistus virolais-suomalaisten kansantarinain alkuperäisyydestä. Satukunta, joka on syntynyt ynnä itse kielenmuodostuksen kanssa ja joka vielä kestää, kun tämän ajatuksen kanssa syntynyttä sanaa ei voi selittää, sellainen satukunta liittyy yhteen kansan ensimmäisen lapsuuden kanssa ja on sen itsensä tekemä.

Kaleva on siis jumala ja monen taivaalla näkyvän loistavan ilmiön hallitsija. Aivan samaa tarkoittaa se kaunis kertomus Salmen ja Lindan häistä,[24] joka ainoastansa on täydellisempi ja laveampi toisinto runosta "Suomettaren kosijat" Kantelettaressa[25] tahi Kyllikistä.[26] Sama on sekä järjestys, missä kosijat tulevat — kuu, aurinko ja pohjantähti —, että myös niiden vastausten sisällys, mitkä neito lausuu kieltonsa syyksi; vaan myös yksityiset lauseetkin ovat tarkoin yhtäpitäväiset. Salme, päätettyänsä seurata pohjantähteä "Põhjanaela vanem poega", käskee viemään hänen hevostansa talliin ruokittavaksi heinillä ja kauroilla: