NELJÄS KOHTAUS.
RUDOLF: Niin, sen tiesin jo edeltäkäsin. Sotaväen tänne tultua ovat tytöt aivan järjiltään. Lyönpä vetoa, että isäukkoni, niin vanha ja rikkiammuttu kuin hän onkin, onnistuisi paremmin lempivehkeissä, kuin konsaan kukaan kaupungin kaunis porvari, etenkin jos hänellä olisi urhoollisuusmitalit rinnassaan… Hm, minun pitää siis tulla sotilaaksi! Rudolf parka! johan sinun aikoja sitten olisi pitänyt tietää, ettei hansikkojen ompeleminen ole mikään miehen toimi… Mutta nyt tuntuu minusta niin vaikealle lähteä ja jättää… Ei, minun täytyy olla mies ja pysyä päätöksessäni. Pois rakkauden mietteet silloin kun lähtee sotimaan isänmaan ja kuninkaan puolesta! (Laulaa).
Laulu N:o 4. (Ilmari Calamnius'en "Nuorukaisen virrestä.")
Mä tunnen leimut lemmen muun
Nuo tääll' ei kestää voi,
Ne rintahani orpohon
Vain hetken hehkut loi. —
Mutt' yks' on täällä morsian,
Kun sortuu lemmet maailman,
Ja se on — synnyinmaa!
Hän mulle viittaa uuden tien,
Ihanan ihmekkään,
Jok, aina suurta suuntaa vie
Päämaaliin ylhäisään;
Se aina auttaa oikiaan
Ja johtaa poikiaan
Päin pyhää, korkeaa!
Oi Luoja minus sytytä
Isäinmaan rakkaus,
Ennenkuin minut kuolohon
Vie kurja uupumus:
Mun riutaa alle tuskien
Ja turhain unelmain!
VIIDES KOHTAUS.
Rudolf, Prinssi Fredrik ja Breitfelt puettuina viittoihin, perältä.
PRINSSI: Luuletteko hänen nyt olevan yksinään?
BREITFELT: Niin toivon. Neljännestuntia sitten läksi mestari Larsson talosta.