LARSSON (Ommellen myyntipöydän ääressä). Kummallista on tämä sentään minusta. Olen aina luullut, että sinä pidät Rudolf'ista, ja nyt… No, no, sinulla on vapaa tahtosi, olen aina sanonut. Mutta sanos minulle, kuka se oikeastaan on, jolle olet antanut etusijan, jos hän joskus sattuisi tulemaan tänne.
INGRID (Ommellen toisen pöydän ääressä). En ole antanut sitä kenellekään, rakas isäni!
LARSSON: Lörpötystä! Täytät kohta kaksikymmentä vuotta ja olet sen lisäksi reipas ja iloinen tyttö… Tahdot kai uskotella minulle, ettei rakkauden tauti sinuun ollenkaan pysty?… Ei, tyttöseni, se ei ole totta!… Sinä olet varmaan ihastunut johonkin nuoreen sotilaaseen, joita nyt on niin kosolta hyvässä kaupungissamme. Eikö niin… Sinä et virka mitään… Niin, niin, vaitiolo puhuu jo jotakin…
INGRID: Muuta en voi teille vastata, kuin että sydämmeni on vapaa. Ihailen kyllä sekä Kustaa kuningasta itseään, että hänen sotilaitaan, mutta etusijaa en ole antanut heistä kenellekään.
LARSSON: No mutta Herran nimessä, miksi sitten et voi vähääkään pitää Rudolf'ista? Hän rakastaa sinua kumminkin sydämmestään. Ja kun hän sitäpaitsi on kunnon poika, niin en voi ymmärtää miksikä… Ei, se on totta, ei mitään pakkoa naima-asioissa.
INGRID: Puhukaamme ennemmin jostain muusta! Luulen että Rudolf ajattelee ainakin kaksi kertaa päänsä ympäri, ennenkuin menee sotaväkeen.
LARSSON: Niin, niin, ei kukaan tiedä, mihin jäniksen jäljet vievät. Rudolf'in tapaista ei ole paljon ajatella asioita… Mutta tapahtukoon tahtosi, lapseni! Tunteesi tulevat kyllä aikanaan itsestään ilmi, sillä rakkaus on siinä kohden yskän tapaista, sitä ei voida salata.
INGRID: No, nyt ovat hansikkaat valmiit, jotka upseeri eilen tilasi.
LARSSON (Panee pois työnsä). Sinulta alkaa työ joutua nopeammin kuin minulta itseltäni… Niin, nuoret edistyvät, vanhemmat tulevat kykenemättömiksi!… (Nousee). Näytähän!… Hyvää työtä! Aivan kuin itse olisin ne ommellut. Kyllä näillä vaan sopii mennä vaikka minkälaisiin paaliin. Emme me käsityöläiset ole niinkään hyödyttömiä, kuin luullaan, sillä jos esimerkiksi kaikki ihmiset menisivät sotilaiksi, niin miten sitten elettäisiin, kuka työt tekisi. Niin, niin, sotakunnia on vaihtelevainen, mutta työn kunnia säteilee yhtä kirkkaasti kaikkina aikoina.