Soi riemuisasti laulu,
Taas reipas suruton!
On murhe multa poissa;
Mä itse mursin sen.
Nyt lennän tuulen lailla
Mä metsän ruusumailla.
Mä illoin kohtaan siellä
Ain' oman armaani,
Mi kerran vannoi mulle,
Ett' hän on omani,
Vaikk' taivas koitteleisi
Ja hältä toivon veisi.
Kuitenkin, jos mä siellä
Kohtaisin kolmannen,
Sylissä kultaseni,
Mi istuis' laulellen
Niin loppuis ilo multa:
Mun pettänyt on kulta.
Niin käypi täällä aina,
Ett' kuihtuu kukkaset,
Ja ruusumailla kasvaa
Piikkiset ohdakkeet.
Ja ruusu kaunokainen
On piikkipensas vainen.
Niin sanotaan laulussa, mutta mitäpä minä siitä välitän! En ole vielä antanut sydäntäni kenellekään. Olen vapaa — vapaa kuin taivaan lintu. Tosin sanovat kasvinkumppanini, että on niin ihanaa olla rakastettuna ja ett'ei mikään hetki onnellisuudessa voita sitä hetkeä, jolloin rakastaja polvistuneena vannoo uskollisuuttaan. — Hm, enpä tiedä ovatko he oikeassa, mutta jos kerran sattuisi niin, että minäkin rakastuisin johonkin nuorukaiseen, niin pitäisi hänen olla urhoollinen ja uljas mies, niinkuin kuningas Kustaakin. Siinä on mies, jonka vertaista saa hakea!… Kas niin, nyt tämä ompeleminen taas alkaa väsyttää… Niinpian kuin vaan tulen ajatelleeksikaan kuningasta ja sitä hienoa herrasväkeä, joka nyt on kaupungissa, niin alkaa päätäni huumata. Sellaista komeutta olen harvoin nähnyt… Ei, nyt en ompele enään ainoatakaan pistosta.
Panee työnsä pois ja menee akkunan luo.
Kas kuinka kauniisti kevätaurinko paistaa puhtaaseen lumeen, joka vielä peittää maan ja meren, ja hongat tuolla kaukana kohoavat kuin hopeahapsiset jättiläiset…
Laulaa.
Laulu N:o 2.
Loista, kirkas päivä loista!
Kinokset nuo paksut poista!
Pohjolaan tuo kevät kukka
Laaksoloihin nurmen nukka.