Koita, koita Suomen päivä!
Kauvas poista huolten häivä!
Valon kun sä kirkkaan tuonet
Poistunevat kansan huolet.
Vetäytyy äkkiä pois akkunasta, huudahtaa.
Ah, Luojani!… Sama ylhäinen herra, jonka useita kertoja olen nähnyt kävelevän tästä ohi, meni taas äsken ja iski minulle silmää niin kummallisesti. Mitä hän sillä lie tarkoittanut… (Katsoo ulos). Tuolla hän nyt menee, alinomaa vilkuillen tännepäin.
TOINEN KOHTAUS.
Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.
LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle…
RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin joukkoihin.
LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!
RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen teistä hullutusta?
LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi… Mutta sinä, poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?