HURTTI: Jumalan rauhaa teille kaikille!… Päivää, Stål! (Tervehtivät).
STÅL: Terve, vanha sotaveikko!… Olipa hauskaa nähdä sinut täällä!…
Mutta ymmärrän … sinä tulet pojan tähden…
HURTTI: Niin, juuri niin… Sen vintiö! se poika! … mutta ei, kyllä hän sentään on kunnon poika! Ja siksi juuri pidän hänestä niin paljon… Niin, enemmän kuin pitäisikään … sillä hän on tehnyt suuren rikoksen. Ah, hah, mitenhän hänen käyneekin?…
STÅL: Niin, se oli suuri rikos. Hänet kenties…
HURTTI: Ammutaan kuoliaaksi, niin … mutta ei tappotantereella, vaan rikollisena karkulaisena… Se on masentavaa!… Jospa hän nyt olisi tässä, niin antaisin hänelle aika selkäsaunan.
STÅL: Ohoo, tuota en usko. Luulenpa sinut paremmin tuntevani.
HURTTI: Niin, sitä en voisi kumminkaan tehdä… Me olemme kokeneet paljon yhdessä. Muistatko, kun kerran olimme paleltua kuoliaaksi? Kuinka me silloin löimme toisiamme korville, siksi kunnes lämpenimme. Eikö se ollut talvella 1756. Ja kuinka me silloin jaoimme ainoan leipämme kuninkaan kanssa ja hän sanoi: "No, ei tämä juuri parasta ole, mutta kyllä se vaan nyt kelpaa!" … ja silloin maistui rukiinen leipä niin sanomattoman hyvältä…
STÅL: Niin, niin! Sellaista kuningasta ei ole koko maailmassa!…
(Pyyhkii kyyneleen silmästään). Jumala suojelkoon häntä!
HURTTI: Se minua vaan harmittaa, ett'en enää saa sotia hänen johdollaan, vaan täytyy täällä kotona vaivaisena rämpiä. Luulin poikani seuraavan isänsä jälkiä, niin, niin hän aikoikin. Mutta sitten tekee hän tuollaisen rettelön, ennenkuin on vielä sotatantereellekaan ehtinyt… Tuli ja leimaus! Jos se ei sydäntäni kaivele!…
STÅL: No, no, kylmäverisyys on paras!… Pojalla mahtoi olla omat syynsä tekoonsa…