Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on, Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat enimmäkseen malliksi kelpaavia. Dalstonin suuri saksalainen sairashuone on kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää, jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä, jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä. En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville, nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys ilahdutti sydäntäni.
Saksalaiset ovat myöskin perustaneet monenmoisia oivallisia rakkauden laitoksia. Tahdon ainoastaan mainita saksalaisen yhteyshuoneen (Finsburg square), jonka herttainen isäntä on pohjoissaksalaisen lähetysseuran entinen lähetyssaarnaaja. Siinä on kelpo saksalainen majatalo, joka tyydyttää kaikkien vaatimuksia; siellä kokoontuvat sekä "nuorukais-" että "kauppiasyhdistys". Jälkimäisessä pidetään kristillisiä esitelmiä saksankielellä. Minullakin oli syyskuun 1 p:nä, siis päivää ennen Sedanin päivää, ilo monilukuiselle saksalaiselle kuulijakunnalle kumpaakin sukupuolta ja kaikkia säätyjä puhua "Saksanmaan uskonnollisista oloista". Minkä silloin sanoin, sen tahdon kertoa tässä, että näet saksalaiset voivat paljon oppia englantilaisilta ja että ne ovat hulluja, joll'eivät sitä tee; mutta että he ovat kansansa kavaltajia, jos he englantilaistuvat. Keskellä Lontoota tulee heidän juuri oikein olla saksalaisia ja uskollisesti koossa pysyä. Mutta heidän tulee myöskin näyttää, ett'ei saksalaisten kristillisyys ole vähemmin toimintaan kykenevä eikä vähemmin rikas hyvistä töistä kuin englantilaisten kristillisyys. Surkeata on, kun monen protestanttisen saksalaisen "kristillisyys" ei ilmaannu missään muussa kuin ivallisissa vastalauseissa kaikenlaisia englantilaisten kristittyin omituisuuksia ja hullutuksia vastaan, mutta heillä itsellään ei ole mieltymystä englantilaiseen tai saksalaiseen tai mihinkään muuhun kristillisyyteen. Sellaiset kristityt häpäisevät samalla Kristuksen ja kansansa nimeä. Vähentyköön heidän lukunsa vähentymistään!
2. Pelastavaiset kädet.
Muuan saksalainen evankeelinen seurakunta Parisissa oli kerran vuokrannut jumalanpalveluksiansa varten salin, joka vastasi heidän suurta vaatimattomuuttansa. Mutta tuskin olivat nämä erikoisprotestantit päässeet iloitsemaan huoneen omistamisesta, ennenkuin varsin odottamaton este ilmaantui. Aivan tuon uuden "kirkon" vieressä oli muutamalla aasilla asuntonsa, ja tapahtui, että se, kentiesi pahoillaan kristillisestä laulusta, voimiensa mukaan korotti äänensä juuri jumalanpalveluksen aikana. Sillä iloista kiitoslaulua vastaan panevat kaikki maailman aasit vastalauseensa, ja liiatenkin kaksijalkaiset. Tarpeetonta on huomauttaa, ett'ei mikään apostoli eikä profeeta, saatikka sitten halpa saksalainen pappi, voi saada äänensä kuulluksi, kun aasi huutaa, olkoon se sitten ranskalainen tai saksalainen. Nykyinen maailman meno on niin turmeltunut, että aaseille aina jää viimeinen sana, ja niin tulee olemaan loppuun asti. Mutta kerran on oleva toisin; kun "siviät saavat maan periä". Mutta vielä eivät asiat valitettavasti ole sillä kannalla, ja meidän täytyy sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin voimme. Ja sentähden huutavat nelijalkaiset ja kaksijalkaiset aasit yhä huutamistansa. Niin teki myöskin tuo nelijalkainen Parisissa.
Mutta mitä tekivätkään meidän veljemme? He vuokrasivat aasin niiksi tunneiksi, jolloin pitivät jumalanpalvelustaan ja antoivat jonkun viedä sen jaloittelemaan kyllin kauas sen kotopaikasta. Siten oli seurakunta autettu ja myöskin aasi, joka pääsi raittiisen ilmaan ja liikkeesen.
Tätä parisin-aasia tai, oikeammin sanoen, parisilaisten maanmiestemme ja uskolaistemme oivallista kekseliäisyyttä olen usein ajatellut. Valitettavasti saksalaiset ani harvoin Jumalan valtakunnan asioissa osoittavat niin suurta sukkeluutta, tervettä ihmisjärkeä ja kekseliäisyyttä. Mutta Englannissa johtui mainittu aasi usein minulle mieleen. Englannin kristityillä on erityinen kyky saattaa kristillisyys ihmisten huomioon ja raivata esteet tieltä. Jos ei se olisi sopimatonta, tekisi mieleni arvella, että vapahtaja tuskin Englannissa olisi sanonut että "maailman lapset ovat toimellisemmat kuin valkeuden lapset, heidän sukukunnassansa" (Luuk. 16, 8). Useimpa valkeuden lapset Englannissa minusta tuntuivat liian toimellisilta. En myöskään luule, että vapahtajamme olisi pitänyt kaikki mitä valkeuden lapset Englannissa tekevät in majorem Dei gloriam (Jumalan nimen kunniaksi) valkeuden lapsille sopivana. Kohta tulee puheiksi monta seikkaa, joita tällä tarkoitan.
Mutta se on myönnettävä, että Englannin kristityt pitävät huolta siitä että evankeliumi tavalla tai toisella kohtaa sinua, missä liikkunetkin. Rautateitten odotussaleissa näkee usein n.s. raamatunpyöriä. Tarvitsee vain vääntää niitä, niin esiintyy heti ihana lohdutus- tai herätys-sana raamatusta. Majatalojen makuuhuoneissa tapaa säännöllisesti raamatun, jonka joku kristillinen yhdistys sinne on pannut, enkä milloinkaan tavannut jollain tavoin likaantunutta. Eikä siinä kyllä, vierashuoneitten seinillä nähdään kauniissa puitteissa väripainoksella painettuja raamatunlauseita. Suuren suuret ilmoitukset kaikilla julkisilla paikoilla kehoittavat saapumaan erityisiin jumalanpalveluksiin ja kristillisiin juhliin, tilaamaan kristillisiä aikakausilehtiä, rupeemaan kristillisiin yhdistyksiin j.n.e. Komeassa Guild Hallissa luemme seinällä Lontoon kaupungin kilpilauseen: "Domine dirige nos, — nos nostraque Domino!" (Herra, johda meitä; itsemme ja omamme jätämme Herran haltuun). Yksin Lontoon pörssin korkokuva-koristeessa tervehtää meitä kallis raamatun lause: "Maailma on Herran ja kaikki mitä siinä on," ja sangen hyödyllistä olisi, jos siihen taloon kokoontuvat rahapohatat aina pitäisivät sitä sanaa mielessään. Kaduilla jaetaan julistuksia, toreilla pitävät kaikenkaltaiset saarnamiehet puheitaan, jotka useinkin päättyvät hyvinkin oudosti.
Ihmiset Englannissa liikkuvat epäilemättä verrattomasti paljoa vapaammin kuin meillä. Annetaan arvoa toisten omituisuudelle ja jätetään se arvostelematta. Silloinkin kun se menee mielettömyyteen saakka, ajatellaan: "Mitä se sinuun koskee?" Poliisi sallii sellaisen vapauden puheissa ja toimissa, että se meistä tuntuu suorastaan satumaiselta. Sillä puolen Englannin kanavaa arvellaan, että, jos ihmisten sallitaan tehdä hyökkäyksiä niin kauas kuin mahdollista, he vähemmin tulevat jaattelemaan vallankumouksellisia puuhia, kuin jos heitä joka puolelta vastustetaan etuvarustuksilla ja vallihaudoilla, ja seuraus joka tapauksessa osoittaakin englantilaisten käytöllisyyden etevyyttä.
Sentähden on kristityillekin tullut paljoa helpommaksi tuoda julkisuuteen vakuutuksensa, — paljoa helpommaksi myöskin saarnata kristinuskoa "katoilta". Kurja ihmisten pilkan pelkääminen masentaa meillä tuhansittain jaloja voimia. Tämä ei ole samassa määrässä laita Englannissa. Ensiksikään ei englantilainen pelkää niin paljon pilkkaa; sitä paitsi ei hänen tarvitse sitä peljätäkään niin paljon, koska, kuten sanottu, täällä vähän huolitaan toisista. Kuitenkaan, olipa tapaus mikä tahansa, ei häntä pilkata, jos huomataan, että rehellisesti tarkoittaa ihmiskumppaniensa hyvää. Semmoisen liikkeen, jommoista täällä tarkoitetaan sanalla "pelastusarmeija", tukahduttaisi Saksassa jo heti alussa melkein koko sanomalehdistö masentavalla pilkallansa. Sitä vastoin suuret ja pienet Englannin sanomat sanovat; "Antaa heidän olla, heidän tapansa on sellainen; odottakaamme nähdäksemme, minkälainen hedelmä on."
Olkoonpa niinkin, kyllä meille, kun käymme edempänä tervehtimässä pelastusarmeijaa, tulee liiankin selväksi, että Englantilaisten uutteruus jotenkin usein on sokea, etsiessään uusia pelastuskeinoja, ja että se siis usein etenee harhaankin. Mutta ilolla minä ajattelin pariisin-aasia, kävellessäni muutaman ystäväni kansa Waterloo-Road'in lävitse, eteläpuolella Tems'iä. Siellä on, vähän matkaa Spurgeon'in tabernaakelista, hyvin suuri tanssisali, missä ennen irstaus ja kaikenmoinen saastaus oli vallalla, sillä tämän seudun köyhä väestö on sangen raakaa. Nyt kertoi minun seuraajani, että rikkaat kristilliset ihmiset olivat vuokranneet tämän huoneuston, että he sinne olivat toimittaneet hyvän ravintolan — missä kuitenkaan ei tarjota mitään päihdyttäviä juomia — ja että he sallivat pitää siellä kaikenmoisia kokouksia, kunhan ne vaan eivät ole epäsiveellisiä. He tekivät aivan oikean periaatteen mukaan, että kansalla pitää olla huvitusta ja hauskutusta, ett'ei se alinomaa tahdo veisata ja rukoilla eikä yhtämittaa kuunnella käännytyskertomuksia. Tupakanpolttokin on sallittu Victoriasalissa, ja tämä on suuri myönnytys Englannissa. — Liian ohut terä tylsyy pian, ja koko munkkilaitoksen kuten erään yksipuolisen pietisminkin historia on vastustamattomana todistuksena siitä, että liikanainen hengellisyys liiankin pian muuttuu hillitsemättömimmäksi lihallisuudeksi. Halu seuraan ja huvitukseen asuu poistamatonna ihmissydämmessä. Kysymys on vaan siitä, josko tätä tarvetta tahtoo tyydyttää jalolla tavalla, tahi josko tahtoo odottaa, kunnes se muodostuu raa'aksi petomaisuudeksi. "Pelastusarmeija" tekee vaarallista leikkiä, tarjotessaan illat pitkät ihmisjoukoille kiitoslauluja ja synnintunnustuksia huviksi. Johtajat, herrat, huomaavat luultavasti, ett'ei tämä ajan pitkään kelpaa, ja sentähden ovat he panneet toimeen teaaterikujeita ja paljasta humbugia rukouksista, synnintunnustuksista ja käännytyskertomuksista. Tämä on vaarallinen seikka. Joka ihmisluonnon tuntee, ei voi ennustaa mitään hyvää tästä. Tästä kuitenkin enemmin tuonnempana.