Monet tuhannet vieraat eivät jääneet tulematta Victoriasaliin, sittenkään kun yleisistä näytäntöpidoista oli poistettu kaikki sopimattomuus ja epäsiveellisyys. Ilmiin tuli, että kansa oli tyytyväinen, kunhan heille annettiin jotakin aatteellista. Mutta vieläpä mentiin askel eteenpäin. Minun ystäväni kertoivat nimittäin, että muutamia päiviä sitten näytettiin Victoriahallin näyttämöllä Bunyan'in "Kristityn matkustus" neljässätoista näytöksessä, ja että tuhansiin nouseva väenpaljous äänetönnä seuraa kummallisen näytelmän kulkua. Tätä vastaan voisi olla yhtä ja toista sanomista. Kaikessa tapauksessa ovat "passioninäytännöt Oberammergau'ssa", joissa esitellään ristillä kuolevaa vapahtajaakin, vielä arveluttavampia. Minä puolestani toivotan onnea tälle englantilaisten veljien keinolliselle "keksinnölle" tällä keinoin johtaa evankeliumin ajatuksia rahvaasen, ja minä kehoitan heitä iloisesti: "jatkakaa!"
Katsokaapas, tuossa kivuloinen englantilainen tyttö, joka ei voi mennä huoneestansa pois eikä siis käydä tervehtimässä köyhiä ja kurjia ihmisiä. Mutta hän tahtoo kuitenkin mielellänsä jotakin tehdä ja hän rukoilee valoa Jumalalta. Ja sitä hän saakin. Kohta on hän innokkaasti toimessaan neuloen luopumattomilla langoilla suuriin valkoisiin villapeitteisin ihania raamatunlauseita, niinkuin 1 Mos. 3, 15. Joh. 3, 16 tahi Matt. 18, 11. Nämät peitteet joutuvat sitten sairashuoueisin. Joka tietää, kuinka niissä on laita, joka etenkin tuntee, kuinka pitkälliseltä aika paranemassa olevasta tuntuu, hän ymmärtää, kuinka suureksi hyödyksi nämät lämpimät raamattupeitteet ovat ei ainoastaan ruumiille, vaan myöskin elämää ja valoa himoitsevalle sielulle, ja että ne neuvovat monelle kadotetulle pojalle ja tyttärelle tien kotiin.
Siunattu olkoon myös se englantilainen tyttö, joka ensiksi teki sen syvän ja yksinkertaisen päätöksen, että hän joka päivä ilahutti sairaita muutamassa sairashuoneessa tuomalla heille tuoreita kukkia. Tämä jumalallisen suuri lapsen ajatus on sitten tullut käytäntöön sadoissa englantilaisissa sairashuoneissa, — ehkäpä meillä Saksassakin? — Kukka — kuinka pieni esine tämä kuitenkin on! Miljoonittain niitä lakastuu, eikä yksikään ihminen pidä niistä väliä, ja toisia miljoonia nähdään tosin, mutta ei kukaan niistä iloitse. Heidän omistajainsa sydämissä on liian paljon hyvyyttä tahi ne ovat turmeltuneet ja kuihtuneet liiallisesta itsekkäästä nautinnosta. Kuinka vähän kuitenkin kukassa on, ja kuinka paljon siinä sittenkin on sairaalle ja surkastuvalle, se on elämän sanansaattaja kuoleman huoneessa, sydämellisen rakkauden sanoma yksinäiselle ja hyljätylle. Minä näin erään jalon naisen kävelevän toiselta sairasvuoteelta toiselle jokaisen ääreen asettaen pienen astiallisen kukkia ja jokainen sairas sai osaksensa osaaottavaisen katseen tahi jonkun sanasen. Vielä näen minä kuolevan pienen saksalaisen tytön, jonka vanhempien, jotka olivat siirtolaisia, täytyi jättää jälkeensä sairashuoneesen; minä näen vieläkin tuon yksinäisen lapsen kuolemaisillansa tarttuvan kädellänsä valkoiseen ruusuun ja onnellinen hymy huulillansa nukkuvan kuoleman uneen. Minä näen vieläkin vanhan juutalaisen valkoisine partoinensa ja hiuksinensa. Hän oli paennut Venäjältä kuollaksensa Lontoossa saksalaisten sisarien hoidossa. Hänelle annettiin vihko kärsimyskukkia lisäämällä muutamia sanoja Kristuksen kärsimyksestä. Jo ennenkin oli Kristuksen rakkaus vähitellen vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta tällä hetkellä valui runsaasti kyyneleitä hänen silmistänsä, ja hän sanoi hitaasti vetäen syvään henkeänsä: schalom, schalom, schalom! (rauha, rauha, rauha!). — Minä näen vielä tavattoman kauniin englantilaisen laivapojan, joka oli pudonnut mastosta Westindia-tokassa ja katkaissut molemmat jalkansa, mutta jonka sydän vielä oli perin turmelematon. Kun nainen hänelle ojensi vihkon orvokkia, ilosta riemuiten hän sanoi: "Tänlaisia kukkia kasvaa kotona meidän puutarhassa; voi, kuinka minä olen iloinen! Nyt tulen minä kohta jälleen kotiin!"
Jospa kuitenkin rikkaat ihmiset tietäisivät, kuinka suurta taivaallista riemua he voisivat saada aikaan, jos tahtoisivat uhrata hiukkasenkaan halpa-arvoisista rahoistansa! Jospa he tietäisivät mitä puhdasta ja suloista iloa he itse voisivat saada nauttia, jos he tällä tavalla tahtoisivat ilahduttaa ja virvoittaa kärsiviä ihmisiä! Jospa etenkin ne tuhansittain tuhannet nuoret naiset, jotka joutilaina seisovat torilla kuluttaen hukkaan aikaansa kurjalla turhamaisuudella, samalla kuin maailma heidän ympärillänsä on täynnä sydämiä, jotka janoavat pisaraa rakkautta, jotka janoavat ainoata pientä todistusta siitä, että edes joku vielä täällä maan päällä heitä ajattelee, — oi, jospa sen tietäisivät, kaikki nämät ihmiset, joilla on niin yltäkyllin rahoja, kunniaa, neroa ja aikaa, — näyttäisipä tämä maailma kohta toiselta! Jumalan kiitos, sen tietää moni ei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Saksassa, eikä heidän nimensä ole kirjoitetut ainoastaan taivaassa; eipä suinkaan, ne loistavat maassakin mitä kirkkaimmassa valossa. "Mutta kussa ne yhdeksän ovat?" —
Mitä etenkin "parempien säätyjen" kristillisiin naisiin tulee, uskaltavat he Lontoossa ryhtyä semmoisiin asioihin, jommoisiin heidän saksalaiset sisarensa eivät koskaan voisi koskea. Kauheimmissa pesäpaikoissa, joita ei tarkemmin voi kertoa vaan jotka siveellisessä suhteessa ovat sellaisia likaviemäreitä, että ne muistuttavat kauheimpia kertomuksia vanhasta Romasta, — näissä kortteereissa saattaa tavata naisia, jotka Uusi Testamentti kädessä kävelevät huoneesta toiseen etsimässä kadotettuja. Yksin öisissä kokouksissakin, joihin langenneita naisia kutsutaan, näkee naisia korkeimmista säädyistä ojentavan pelastusta semmoisille, jotka ovat alentuneet lähelle eläinten kantaa. Minä en kerro tätä kehoittaakseni sitä suorastaan seuraamaan. Me olemme nähneet, että englantilaisen luonne ja englantilaisen elämä sallii paljon semmoisia asioita, jotka ovat naisilta kielletyt, ja kieltää paljon, jotka meillä taas ovat sallitut. Monet ilmiöt kristillisen elämän alalla Englannissa tuntuvat meistä suorastaan sopimattomilta, kun meillä on ainoastaan kertomus paperilla niistä; mutta ne tuntuvat paljon luonnollisemmilta, kun me näemme ne sillä alalla, missä ne ovat alkunsa saaneet.
Tosin on paljon myöskin ehdottomasti hyljättävää johonka minä luen ilman armoa naisten saarnaamisen. Kumppalini ja minä tulimme Lontoon itäisestä osasta suuren rakennuksen luo, joka oli melkein teaaterin näköinen. Mahdottoman suurella paperilla oli ilmoitettu: "Täällä laulaa Mr. Parker ja saarnaa Miss Parker tänä iltana k:lo 8." "Meidän pitää mennä sisään", sanoin minä tietysti, ja niinpä teimmekin. Me tulimme hyvin suureen saliin, johonka mahtui kaksi tuhatta henkeä, perällä oli lava, joka ulottui mahtavan suuriin urkuihin. Vähitellen tuli huone täyteen kirjavaa joukkoa. Ilkeimpiä roistonaamoja näki jaloimpain ja hienoimpain kasvojen vieressä. Kumppalini kertoi, että rikas, kristillinen oluenpanija, — joll'en väärin muista, on hänen nimensä Chairington — oli rakentanut ja hartausharjoituksia varten sisustanut tämän rakennuksen; että sama mies paikka paikoin köyhimpiin kortteereihin oli toimittanut loistavia ravintoloita biljardineen, luku- ja musiiki-huoneineen. Näissä ravintoloissa saavat kaikki, jotka käyttäytyvät siivosti, mitä parhaimman ravinnon hyvin halvasta. Ainoastaan päihdyttäviä juomia (siis oluttakaan, jonka ansio perustajan koko rikkaus on) ei saa. Omenaviiniä, limonaatia, maitoa ja muuta senlaista on siellä sitävastoin saatavana miellyttävässä muodossa erinomaisesti valikoidusta varastosta, johonka vakuutukseen tulin omasta kokemuksestani. Pääsy kaikkiin äsken mainitsemiini huoneisin on vapaa. Minun kumppalini sanoi minulle, että nämät laitokset ovat tehneet sangen hyvän vaikutuksen satoihin rappiolle joutuneihin ihmisiin, ja sehän onkin luonnollista.
Mutta palatkaamme "jumalanpalveluspuheesemme". Emme kauan tarvinneet istua, ennenkuin uruista alkoi kuulua sydäntä sulattava esisoitanto. Sitte esiintyi mustapartainen ja jokseenkin siivonaamainen herra ja esitteli itsensä Mr. Parkeriksi. Hän piti rukouksen, joka ehkä olisi ollut mieltä ylentävä, joll'ei se olisi ollut niin tavattoman pitkäveteinen. Mutta hän alinomaa matki samoja harvoja lauseita loukkaavalla tavalla, ja tuntuipa oikein helpottavalta, kun hän vihdoin sanoi "amen". Nyt tuli paras osa nimittäin laulu. Jumala oli tosin antanut tälle miehelle harvinaisen laulu-äänen, ja se ansaitsee ainoastaan kiitosta, että hän sitä tahtoi käyttää kunniaksi Jumalalle joka sen oli hänelle antanut, ja ihmiskumppaniensa iloksi ja mielenylennykseksi. Hän lauloi siis useita hymniä hyvin ylevällä tavalla, eikä siis sellaisessa galoppi-tahdissa, joka tavallisesti on vallalla englantilaisten kirkkolaulussa. Mutta me lauloimme taitomme mukaan loppusäkeet, sitten kuin yhdellä pennyllä olimme ostaneet itsellemme pienen laulukirjan. Tämä kaikki oli siis, niin kuin pitikin. Mutta nyt piti Mr. Parker johdannoksi seuraavaan lauluun pienen puheen, jonka pääsisällys oli seuraava: "Se laulu, joka nyt seuraa, on Moody'n tekemä; se on erinomaisen ihana ja se on jo usein tehnyt ihmeitä. Eilisiltana tätä hymniä laulettaessa heräsi kolme nuorukaista kuolemasta elämään. Sittemmin näyttäytyvät he tässä lavalla. Minä toivon Jumalan kautta, että tämä laulu tänäkin iltana näyttää tenhovoimansa. Ajatelkoon kukin teistä, jotka ette vielä ole pelastetut, itseksensä todenteolla, jos ehkä hänenkin Damaskushetkensä lyö juuri nyt, kun tätä laulua lauletaan." Nyt lauloi hän laulun, jonka nuotti todellakin oli sydämeen käypä ja unhottumaton. Joka värssy loppuu näillä ihanilla sanoilla: "Take me as I am!" (Ota minut sellaisena, kuin olen!), siis aivan evankeelisesti ja kristillisesti. Mutta nyt toi hän esiin koko laitoksen taidetemppuja meitä liikuttaaksensa. Ne monet äänenvaihdokset ja väristykset, joita herra Parker laulussansa käytti kertoessaan säettä: "Take me as I am", tuntuivat minusta, vähimmin sanoen, tuskin mieltä ylentäviltä. Mutta sitten antoi hän merkin urkujen soittajalle, joka tuli hänelle apuun milloin vienosti ja haaveksivasti, milloin koko viimmeisen tuomion jyrinällä säestäen; sitten komensi hän: "Ladies only!" (ainoastaan naiset!); sen jälkeen: "Gentlemen only!" ja siten alinomaa jotakin uutta ja aina kuitenkin samat sanat: "Take me as I am". Näistä ponnistuksista huolimatta ei kukaan ilmoittautunut lavalla, joka suinkaan ei ollut kummallista, jos englantilaisilla tämän toimituksen kestäessä oli samat tunteet kuin saksalaisella papilla. Nyt seurasi rukous, jonka kestäessä kaikki läsnäolijat olivat polvillansa. Välittömästi tämän rukouksen jälkeen herra Parker ilmoitti, että hän ja Miss Parker huomenna lähtisivät pitkittämään evankeliuminlevitystointansa Brighton'iin. Viimmeiseksi oli hänellä annettavana sekin tieto, että herra Chairington iloissansa siitä, että tässä salissa kävi yhä edelleenkin lukuisasti väkeä, oli päättänyt repiä sen alas, ostaa sen ympäristöllä olevat rakennukset ja rakentaa saarnahuoneen, jonkalaista ei olisi koko maailmassa. "A11 right!" — Amen, Amen! Halleluja! — "Very well". — "Victoria!" kajahteli sadoista karkeista ja hienoista kauloista. Minä olin jo tullut arvostelevalle tuulelleni ja minusta tuntui tuo hurskas kehuminen paljon inhottavammalta, juuri sentähden että se oli olevinansa hurskasta. Kuitenkin minä vielä siesin tätä hetkisen, koska herra Parker oli sanonut, että hänen sisarensa nyt puhuisi muutamia sanoja läsnä-olevain herätykseksi. Aivan oikein, tuossa hän jo seisoikin, noin 30 vuoden vanha tyttö, osoittaen semmoista rohkeutta, että se minua kauhistutti. Mutta hän ei edes räpähyttänyt silmiänsä. Tällä naisella oli jokseenkin korkeapiirteiset kasvot, ja hänen äänensä kajahti hyvin jokapäiväiseltä. Mutta vaikka hän olisi ollut kaunis kuin enkeli ja vaikka hänen äänensä olisi sointunut kuin enkelin ääni, olisin minä kuitenkin ollut suutuksissani siitä, että nuori, suuresti itserakas naisolento täällä toi tarjolle todellisia tahi luuloteltuja kristillisiä kokemuksiansa kahdelle tuhannelle ihmiselle molempaa sukupuolta kaikista kansanluokista. Tämä ei ole ijankaikkisuuteen saakka ei naisellista eikä kristillistä, sanottakoonpa siitä mitä tahansa. Minä en sentähden kestänyt tätä kauempaa ja minä sain tarpeekseni jo alusta: "Minun aineeni on: vuoret. Minä tahdon teidät viedä ylös Jumalan rakkauden valoisille kukkuloille; minä tahdon näyttää teille, mitä hän on tehnyt minun sielulleni ja mitä hän tahtoo tehdä teidän sieluillenne. Minun tekstini on Korkeassa veisussa, luk. 7, v. 11 ja 12: 'Tule, minun ystäväni, käykäämme ylös vuorille!'" — Mitä minuun tulee, menin minä ulos kadulle ja kiitin Jumalata siitä, ett'ei se ollut minun vaimoni tahi tyttäreni, joka tuolla sisässä puhui. Minä ihmettelin ankaran apostoolin kiellon viisautta: "Teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman". — Mutta aivan toisin ajattelin minä miehen laulusta, jonka olin kuullut. Jos kaunis ääni on ihanimpia Jumalan lahjoja ja jos kaunis ääni vaikuttaa melkein tenhoovalla voimalla sydämiin, — minkätähden semmoinen ääni ei voisi ruveta evankeeliumin palvelukseen? Englannin ja Amerikan kristityt ovat aikaa sitten jo antaneet käytännöllisen ja toteutetun vastauksen tähän kysymykseen. Eipä siinä kyllin että harjoitetut köörit katoolisten messujen tapaisissa jumalanpalveluksissa valtiokirkon tuomiokirkoissa esittävät arvokkaimpia mestariteoksia, — ei niinkään, myöskin herätyskokouksissa tehdään kaikkialla kauniit äänet Jumalan enkeleiksi ja palvelijoiksi. Onhan Moody'n menestys maailman mainio; mutta kaikkialla Englannissa huomaamme pyrittävän laululla kohottamaan enimmin rappeutuneita ja syvimmälle vajonneita ihmisiä lähemmäksi korkeinta ja ijäistä ihanteiden maailmaa. Ja tässä on kyllä nainen yhtä hyvin paikallansa kuin mieskin. Minun mielestäni on oikein erinomaista, kun esim. Englannissa kokoovat kaikkein köyhimpiä ihmisiä antaaksensa ensiksi lämpimällä kädellä näille nälkään nääntymäisillään oleville runsaan ja voimakkaan aamiaisen ja sitten laulaaksensa heille jotakin. Maan ylhäisimpien ja jalosukuisimpien naisten ja herrain joukossa löytyy sellaisia, jotka eivät ole liian ylpeitä tekemään tätä rakkauden työtä. Tämä onkin yksi Englannin "pelastavista käsistä", ja minä luulen että meillä on siitä opittavaa.
Me saksalaiset olemme, kuten sanotaan, maailman enimmin musiikiin taipuvainen kansa. Olkoonpa kuitenkin miten tahansa, vaikuttaa ihana musiiki meidän köyhiin varmaankin yhtä paljon kuin Englannissakin köyhiin. Näemmehän että ylhäinen ja alhainen rahvas suoraan sanoen jumaloitsee "sävelten maailman primadonnaa", niin että valjastavat hevoset hänen vaunujensa edestä itse vetääksensä niiden asemasta, niin kuin muutakin samanlaista häpeällistä sopimattomuutta, Kuitenkin nähdään tässä, mitä musiiki voi aikaan saada. Mutta mitäpähän siitä olisi, jos ne kristityt, jotka ovat saaneet ihanan äänen, tahtoisivat käyttää sitä Jesuksen palvelukseen — eivätköhän he voisi tulla hyvinkin vaikuttaviksi evankelistoiksi?
Eiköhän tässä olisi tie avoinna evankeeliumin levittämistä varten rahvaasen. Eivätköhän ihanat hengelliset laulut tosinkaan olisi Jumalan enkeleinä, jotka lempeästi ja hiljaan vaikuttavat sydämeen? Minkätähden eivät nuoret naiset saisi muualla kuin ainoastaan perheseuroissa ja akateemiain musiiki-iltoina sallia kuulla ääntänsä, jonka he ovat Jumalalta saaneet? Minkähäntähden meillä on niin vaikeata koota äänilahjaisia henkilöitä korkeammista säädyistä kirkkokoriksi? Niin miksikä? Minun mielestäni on kaunis ääni leiviskä, jonka käyttämisestä omistajan kerran tulee tehdä tili, yhtä hyvin kuin niistä rahoista ja omaisuuksista, jotka Jumala on hänelle suonut tässä elämässä. Tässä pitäisi kristillisten tirehtöörein tulla avuksi tuumien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä. Heidän tulisi itsekseen tuumia, josko ehkä ihanan, kristillisen hengen elähyttämän musiikin kautta voisi vaikuttaa niitten sydämmiin, jotka eivät tahdo kuunnella pitkiä saarnoja. Tietysti täytyisi tätä kaikkea tehdä ilmaiseksi ja ilman rahatta. Myöskin minun mielestäni voitaisiin ei ainoastaan varsinaisia jumalanpalveluksia ja liturgioja, vaan myöskin niin kutsuttuja tieteellisiä ja kansantajuisia luentoja pidettäissä, ja useissa muissakin tilaisuuksissa, sekä alussa että lopussa laulaa joku kaunis kvartetti. Silloinhan varmaan voisi tietää saaneensa jotakin hyvää vaivoistansa. Voi kuinka kuivaksi ja proosalllseksi, kuinka värittömäksi ja soinnuttomaksi me saksalaiset protestantit olemme enimmäkseen tehneet uskonnon, vaikka evankeeliumi kuitenkin on paljasta runoutta. Enkelien laulaessa se tuli maailmaan; myöskin saattaa se laulamaan kaikki ne, jotka sen oikein käsittävät. Eikä meille ole sanottu muuta tulevaisista jumalanpalveluksista taivaassa, kuin että kaikki on paljasta musiikia ja laulua.
Kuitenkaan emme vielä ole taivaassa, vaan Lontoon itäisen osan kaduilla, joilla, kun kaasun valo on päivän valoksi vaihtunut, elämä suinkaan ei ole taivaallista. Oltuamme Parker'in kokouksessa oli kadulle tullut vielä enemmän väkeä. Mutta minkälaista väkeä! Siellä vilisi itsensä myymistä harjoittavia naisia; — sadoittain näki näitä kurjia olentoja, joiden joukossa oli 12-13 vuotisia lapsia. Heitä olivat tahtoneet ottaa kädestä viedäksensä mukaansa. Voi, älköön kukaan tuomitko näitä syvälle vajonneita! Kuinka voisivatkaan lapset, jotka kasvavat semmoisessa kaupungin-osassa, jotka aamusta iltaan saakka näkevät semmoisia kauheita asioita, joilla ei ole aavistustakaan perhe-elämästä, jotka enimmäkseen eivät käy mitään koulua, eivät näe eivätkä kuule mitään kristinopista ja siveellisyydestä, — kuinka voisivatkaan sellaiset välttää pahetta? Eipä olekaan ihmeteltävä, jos he lankeevat; ihme on, jos he lankeemuksesta säilyvät.