Lähellä vastamainittua merimieskotia, myöskin Lontoon itä-osassa, on kaksi yksinkertaisempaa rakennusta, joista toinen on nimeltään "Sailors-welcome" ja toinen "Sailors-Repose". Edellinen on maja semmoisia varten, jotka haluavat kristillistä huonejärjestystä ja kristillistä seuraa; jälkimäinen on semmoinen rakennus, missä joka ilta pidetään saarnoja eri kielillä ainoastaan merimiehille. Minä kävin ensiksi "Sailors-Welcome'ssa", jossa noin kolmekymmentä matruusia oli kokoontunut ravintolaan — säihkyvän omenaviinin ääreen. Juuri sisään astuessani kuulin minä yli muitten kuuluvan saksalaisen äänen huutavan: "Me berliiniläiset". Siis joku maanmiehiäni; hän oli perämiehenä jossakin Itä-Intiassa käyvässä laivassa. Seitsemääntoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Berlin'iä; mutta kuitenkin sanoi hän suurella itsetunnolla: "Me berliiniläiset!" — Muutoin oli hän hyvin miellyttävä ja hurskas mies, ainoastaan hiukan kehuva, — joka usein taitaa olla berliiniläisten laita. Isäntä sanoi: "Berliiniläiset esiintyvät aina puheenjohtajina ja sanovat aina viimmeisen sanan; mutta korvaukseksi siitä he sitten huvittavatkin koko seuraa. He räpättävät kuin korpit, mutta syvemmältä tarkastaen ovat he hyväntahtoisia, eivätkä pane pahaksensa nuhteita, kun ne vaan heille sanotaan ystävällisesti".
Berliiniläinen maanmieheni vei minut sitten "Sailors-Repose'en", jossa englantilainen isäntä otti sangen ystävällisesti vastaan saksalaisen pastorin. "Teidän täytyy tänä iltana saarnata saksalaisille", sanoi hän. Eikä tässä auttanut mitkään estelemiset. Mutta kun apostoli sanoo: "Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajata", niin voipi samalla oikeudella sanoa: "Kuinka he voivat saarnata ilman kuulijoita?" Yksinään, kuten saarnaaja erämaassa odotin minä saksalaisessa salissa niitä asioita ja maanmiehiä, joiden piti tuleman, mutta jotka eivät tulleet. Kun jo eri huoneista kuului englantilaisia, espanjalaisia ja ranskalaisia hymnejä, loistivat minun maanmieheni poissa-olollaan. "Saksalaiset tulevat aina jokseenkin myöhään kokouksiinsa", oli jo edeltäkäsin isäntä huolissaan minulle tiedoksi antanut. Aivan samaa kirjoittaa jo Tacitus'kin aikaan, jolloin esi-isämme vielä kuljeskelivat siellä täällä karhunnahka olalla ja puhvelinsarvet päässä. "Nämät Germaanit", hän kirjoittaa, "tulevat säännöllisesti myöhään kansankokouksiin". Oi, eipä ainoastaan kulje laki ja oikeus, vaan myöskin laittomuus ja huonot tavat ikuisena tautina vuosituhansien läpi polvesta polveen. Mekin bremeniläiset saamme vielä tänä päivänä tuntea näitten Tacituksen sanojen totuutta, ja minä — löin vasten rintaani.
Jo tuntui minusta maa kuumalta jalkojeni alla, kun kuulin raskaasti astuttavan rappusia ylös. Kuului aivan kun tulijalla olisi ollut 100 kilon paino seljässään. Tämä ei ollut tosin kuitenkaan laita sen, joka nyt hitaasti lähestyi. Mutta rappusilla oli täysi syy joka laitoksessaan narista. Miesolento, jonka jäsenet olivat ennen vedenpaisumuksen aikaista kokoa, ilmestyi nimittäin ovelle. Hänen silmänsä menivät levälleen ja pettyneenä toiveessaan hän sanoi: "Nu komme ek doch noch to fröh!" "Mistä maasta te olette kotoisin?" kysyin minä matruusilta tarttuessani hänen tavattoman suureen käteensä.. "Ek", vastasi hän, "ek bün en Westfalinger ut de Bielefelder Gegend". Minä: "Na, denn sünd Se jo ut den richtigen Pumpernickel- un Schlinken-Lanne". Hän: "Herr Gott! datt ek dat erlewen darf! hier in büsse utbännige, sackermentsche englische Stadt hür ek mine plattdütsche Heimatssproke. Ne, ne, hier in London! Wat weten düsse Bief-eters von Pumpernickel?" — ja hän pyyhki suuret, kirkkaat kyyneleet silmistänsä. Minä sanoin hänelle käyneeni kuusi vuotta Gütersloh'in lukiossa ja tuntevani perinpohjin hänen kotiseutunsa; minä kerroin hänelle myöskin sitä ja tätä hänen kotopaikastaan, josta vanha merikarhu tuli niin juhlalliselle tuulelle, että hän komensi äkäisesti nyt juuri sisään astuvan laivapojan ulos, aivan kuin olisi se tahtonut tunkeutua hänen kaikkein pyhimpäänsä. Luonnollisesti minä kyselin hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan, sitten myöskin hänen ripillepäästöstään ja minkä raamatun-lauseen hän siinä tilaisuudessa oli saanut. Hän tuumiskeli pitkän aikaa. Vihdoin heräsi se hänen muistossaan; hänen kasvoillensa tuli aivan kuin kirkas hohde. "Nu fann ek Se datt seggen, Herr Pastor, jo, warhaftig, et stimmt." Ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Se on totinen sana, ja kaiketi mahdollinen ottaa vastaan, että Kristus Jesus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan". Minä laskin käteni hänen olallensa ja hän seisoi edessäni hajajaloin, ikään kuin olisi ollut kiikkuvan laivan kannella. Minä puhelin veljellisesti alasaksan murteella hänen raamatunlauseestaan, niin että me pumpernikkelin ja liikkiöiden maasta kotosin olevat nousemistamme nousimme ylös ijankaikkisen kodin maailmaan. Vihdoin hän puristi minun kättäni niin kovin, että oikein huusin, mutta hän ei välittänyt mitään huudostani, vaan sanoi: "Herr Pastor, un wenn ek morgen oder'n annern Dag to Grunne kommen schall, denn ek den Düwel tum Trotz noch mitten in'n Dod meinen Spruch seggen: Das ist je gemisslich wahr und ein theuer werthes Wort, dass Christus Jesus gekommen ist in die Welt, die Sünder selig zu machen. Un ek danke Se ok. — So, nu kann jo de Lüttje ok inkommen."
Ja nyt kutsuttiin sisään äsken pois karkoitettu laivapoika, joka oli hilpeä ja kaunis poika Etelä-Saksasta. Hän oli karannut vanhempiensa luota, mutta nyt hänellä oli kädessä kirje, jossa hänelle annettiin lupa pysymään merellä. Nyt oli hän mielestänsä oikein onnellinen, kun vihdoinkin hyvällä omallatunnolla voi olla mielitoimissaan, ja tänään hän tunsi tarpeen kiittää Jumalala. Hänen hurskas englantilainen perämiehensä oli lähettänyt hänet tänne. Me kolme saksalaista yhdyimme nyt kiitokseen, ja minä sanoin vielä tuolle kauniille nuorukaiselle niin paljon hyvää kuin Jumalan suomasta taisin. — Tämän johdosta oli aika niin pitkälle kulunut, ett'ei kunnollista jumalanpalvelusta enään käynyt pitäminen. Enkä minä vielä tänäänkään ole harmissani siitä, ett'ei siitä mitään tullut. "Kaksi tahi kolme" olivat kuitenkin Jesukseen nimeen olleet koossa, ja tämä onkin juuri kaiken jumalanpalveluksen ydin. Millähän merellä te nytkin kuljeskelette, te rakkaat maanmieheni? Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme ijankaikkisuuden satamassa.
Sillä aikaa kuin olimme olleet täällä, oli jo kadulla kaasulyhdyt sytytetyt palamaan ja kirjava, liikkuva elämä syntynyt. Minä näin, ett'ei näitä pyhiinvaeltajan majoja vaan sattumalta ollut rakennettu Sodom'in kaduille. Mahdotonta on kirjoittaa, mitä kaduilla nähtiin. Minä olen jo ennen siitä kertonut, enkä enään tässä tahdo tulla siihen asiaan. Ihmeelliseltä kajahti tässä meluavassa helvetissä urkuharmoonian säestämä englantilainen hymni "Sailors-Repose'sta". Valo loistaa pimeydessä.
"Mutta eiköhän se ole liian heikko? Tokkohan nämät apua tarjoovat kädet, joita kaikkialla huomaa Sodom'issa ovat mitään muuta kuin liikuttavia hyvän tahdon osoitteita? Tokkohan nämät Sodom'in sata hurskasta voivat muuttaa Sodom'in henkeä?" Tänlaiset ajatukset saattoivat sydämmeni vapisemaan, mutta kumminkaan ei kauaksi aikaa. Ei tarvitse muuta kuin kuvitella itsellensä, mitä tästä melkein pakanallisesta ja monessa suhteessa melkein eläimen kannalle alentuneesta väestöstä tulisi ilman näitä hiljaisesti vaikuttavia Jesuksen mies- ja naisopetuslapsia, — ilman heidän tuhansia rakkaudenosoitteitaan, rakkauden joka ei ole tästä maailmasta! Mikähän mahtaisi olla seuraus, joll'ei näitä pelastussatamoita ja näitä erilaisia ja erinäköisiä apua tarjoovia käsiä ei olisi olemassa? Ilman niitä hukuttaisi ja murtaisi pian hillitsemättömyyden ja epäsiveellisyyden raivoova meri kaikki jumalallisen ja ihmisellisen arvollisuuden tokeet. Nyt ne eivät sitä tee. Eikä nyt ainoastaan yksityisiä sieluja pelastu perikadosta; ei suinkaan, vaan yleinen tilakaan todellisuudessa ei ole toivoton, joll'ei vaan uskovaisten seurakunta tule toivottomaksi. Poliisin kertomukset esimerkiksi tekevät selväksi, että juopumus ja päihtymystilassa tehdyt rikokset epäilemättä ovat vähentyneet, vaikka muutoin asian luonteen mukaan kaikki olisi pitänyt paljon huonontuman ilman pelastavan rakkauden toimia. Mädännyt vesi rupee aina enemmin haisemaan, joll'ei raitis tuulen henki pane sitä liikkeelle, tahi joll'ei siihen juokse raitista vettä. Mutta totta on, että kristillistä urhoutta tarvitaan, jos senlaisessa paikassa tahtoo toimeen tulla järkähtämättä ja hämmästymättä. Käyttäköötpä vaan englantilaiset veljet itseänsä monessakin kohden kummallisesti, — ei meillä kuitenkaan ole oikeus heitä tuomita, ennenkuin osoitamme samanlaista rohkeutta, samanlaista sitkeätä tahdon lujuutta ja samalla syvempää evankeelista viisautta.
KUINKA ENGLANNISSA VASTUSTETAAN JUOPUMUSTA.
1. Kuka murtaa mustan portin?
Joka kauniina kuuvalo-yönä kulkee Westminster siltaa pitkin, näkee Thems'in laineitten kimaltelevan syvyydessä jalkojensa alla ja komean parlamenttirakennuksen kohoovan näköalan perällä. Jos hän nyt pysähtyy, on hänen silmäinsä edessä Westminster-Abbey, loistaen kun hopeavalossa, ja hän käsittää, miksi Aleksanteri von Humboldt kutsui tätä ihmeellistä rakennusteosta "kiviseksi uneksi". Niin kyllä unikuvalta näyttää sinusta tämä mahtavan suuri ja kuitenkin niin ilmainen rakennus kepeän kepeine huippuineen, jotka kuitenkin ovat kestäneet niin monien vuosisatojen myrskyt, solakkakaavaisine osineen, jotka, etenkin kuuvalossa näyttävät ylös ja alas häilyviltä utukuvilta. Niinpä niinkin, "kivinen unelma", jonka muodostava ihmiskäsi on loitsuvoimalla synnyttänyt! Joka katsellessaan tätä unta ja vaipuessaan sen historian miettimiseen ei rupea uneksimaan, siinä ihmisessä ei ole hiventäkään runollisuutta. — Päivälläkin on tämä kirkko ihana. Taivaallisen maailman aavistukset täyttävät herkän sydämmen, kun astuu puolipäivän aikana näiden holvien suojaan auringonpaisteen tungetessa sisään maalattujen ikkunain kautta ja kauniitten äänien taivaallisista kööreistä muistuttavalla laulullansa kaiuttaessa avaraa huonetta.
Mutta Westminster-Abbey ei ole ainoastaan mieltä ylentävä temppeli; ei suinkaan, tämä mahtava göötiläinen rakennus on samalla mahtavan suuri hautapatsas tahi, oikeammin sanoen, Englannin kansan kunniapatsas. Suurimmat miehet, jotka Englannissa ovat puoleen vuosituhanteen ilmaantuneet, ovat täällä haudattuina, tahi joll'ei niin ole laita, on heille täällä kumminkin muistopatsas pystytetty. Jotka elämässä olivat verivihollisia, niille kuolemassa on täällä rauhallisesti valmistettu vuode toistensa viereen, joko elämänsä aseman taikka suurien töittensä kautta tultuansa kansallensa merkillisiksi. Täällä näet sinä niiden kuningassukujen haudat ja muistomerkit, jotka yhdeksän vuosisataa sitten ovat hallinneet Englannissa, samoin myöskin suurinten sotapäällikköjen, valtiomiesten, oppineitten, filosofien, runoilijoiden, taiteilijoiden, keksintömiesten, löytöjen tekijäin muistopatsaat; täällä näet sinä mainioiden piispain ja muiden kirkkoruhtinasten muistomerkit, mutta myöskin yksinkertaisia saarnaajoita, jotka eläissänsä herättivät maallisten ruhtinasten ja kirkonmiesten vihaa vastaansa (kuten Joh Wesley, joka huolimatta kaikista valtiokirkon säännöistä kutsui koko maailman "kirkkoherrakunnaksensa") on täällä "tehty ikuisiksi". Tunnittain voi kävellä Westminster-Abbey'n salaperäisessä hämärässä katsoen ja lukien, eikä sittenkään ole nähnyt mitään verraten siihen, mitä vielä jäljellä on. Tunnittain olen minäkin monta kertaa kävellyt ihmetellen, kuinka paljon suuria miehiä kaikenmoisilla aloilla Englannissa on ilmestynyt, ja katsellessani näitä hautoja kertonut ja uudelleen tutkinut Englannin historiaa sellaisella tavalla, kuin sitä ainoastaan täällä voi tutkia.