Yhtäkaikki olisi meille sangen surkeata, jollemme koko tämän liikkeen suhteen voisi sanoa muuta, kuin minkä fariseus sanoi: "Minä kiitän sinua, Jumala, ett'en minä ole kuten muut ihmiset, ryövärit, jumalattomat, huorintekijät, tahi kuin nämät — innoittelijat." Siten me tuomitsisimme itsemme, aivan kuin fariseus tuomitsi itsensä "rukouksellansa". Ei koskaan ole mikään innoittelijaliike ilmestynyt kirkon alalla, ettei kirkko siitä olisi saanut paljon oppia; minä luulen, että meillä tästäkin olisi paljon opittavaa. Tällä sanalla "me" minä tarkoitan kaikkia niitä, jotka tosiaankin ovat tahi tahtovat olla Jesuksen Kristuksen omaisuus; mutta minä tarkoitan myöskin aivan erityisesti Saksan kristittyjä.
Onhan se tosi-asia, että kristillinen seurakunta on semmoista kansaa vastaan, joka irroittumistaan irroittuu kristinopista ja kristillisestä maailmankatsannosta. Vaikk'ei meidän alhaisimmat kansanluokat suinkaan ole niin syvälle vajonneet kuin Iso-Britannian valtakuntain, niin täytyy kumminkin tunnustaa, että kristillinen henki, Jumalan sanan kunnioitus ja kristillisen seurakunnan pyhyydet ylipäänsä elävät Englannin kansassa, ja että ainoastaan muutamat sivistyneet englantilaiset sanovat mielipiteensä niin huolimattomasti ja kylmästi, niin pilkallisesti ja halveksivasti, kuin, Jumala paratkoon, meidän sivistyneet ja varakkaat ihmiset lii'ankin usein tekevät. Meillä saksalaisilla tarkastellessamme englantilaisia, vaikka jumaluusoppi meillä onkin niin etevällä kannalla, ei suinkaan ole varaa uskonnostamme ylpeillä, — mutta hyvinkin hävetä. Joka huomaa kuinka kansamme irroittumistaan irroittuu kristinopista, joka käsittää mikä yhteys tämän ja yhä enentyvän siveettömyyden kanssa on — se kysyy kauhistuen: mikä loppu tästä vihdoin tulee? Se on kyllin nöyrä joka puolelta oppimaan ja tiedustelemaan: mitä me voimme tehdä saadaksemme jälleen palaamaan niitä, jotka evankeeliumista ovat vieraantuneet? Ja eiköhän meillä tässä ole jotakin opittavaa pelastusarmeijalta, joka epäilemättä suurenmoisella rohkeudella ja yhtä suurenmoisella innolla ja alttiudella on ottanut tehtäväksensä jättiläistyön, nimittäin pakanallisen ja kaikkiin paheisiin vajonneen joukon kääntämisen? Katselkaammepa, eikö kuitenkin tuo melkein kauhea tuli, joka hehkuu armeijassa, valaisisi meille teitä, jotka johtaisivat meidät pois siitä erämaasta, jossa me nykyään olemme.
Vakavat ihmiset Englannissa sanoivat minulle: "Pelastusarmeija on valtiokirkollemme mene tekel. Vaikka se olisikin sairaloinen ilmiö, on se kumminkin oleva suureksi siunaukseksi maallemme. Se saattaa kirkon miehet hereille ja toimeen; pelastusarmeija heillä on huomautuksena pitämään huolta laimiinlyömistä velvollisuuksistansa alhaisoa kohtaan; se saattaa heidät varustautumaan hengessä ja keksimään uusia keinoja palauttamaan eksyneitä. Siinä on tämän liikkeen suuri hyöty." Toivokaamme, että näiden ystävien väitös toteutuu! Siinä tapauksessa ei kirkko kumminkaan saa matkia pelastusarmeijan menettelytapaa. Jopa kuuluu valtiokirkon papistokin järjestäneen "Englannin kirkon evankeeliumi-armeijan." He panevat toimeen samanlaisia kokouksia ja todistuksia, juhlakulkueita ja valloitusretkiä, he koettavat kaikin voimin käyttäytyä yhtä kansanomaisesti, vaan välttävät niin paljon kuin mahdollista pahimpia hurjuuksia, mutta — huonolla menestyksellä. Sen voi kaikki edeltäkäsin nähdä. Valtiokirkon pappein on mahdoton tällä alalla kilpailla pelastusarmeijan mies- ja naisupseerein kanssa; ne "eivät siedä minkäänlaista vertaamista"; sopivaisuuden tunne estää heitä taistelemasta senlaisilla aseilla, eikä heillä ole siihen sopivia käsiäkään. Juuri sitä, mistä raaka alhaiso pelastusarmeijan kokouksissa pitää, sitä eivät papit voi eivätkä saakaan tarjota. Puhuessamme "oppimisesta" emme tarkoittaneet ulkonaista jäljittelemistä. Oppiaksemme täytyy meidän kaivaa syvemmältä. Koettakaammepa tehdä niin; koettakaammepa etsiä kirkkosaarnamme, hengellisen työmme, kristillisen elämämme vaillinaisuuksia; opittuamme tuntemaan pelastusarmeijan suuret vaillinaisuudet, koettakaamme saada siitä oppia! Tutkikaammepa, eivätkö ne jossakin suhteessa ole meitä etevämpiä ja huomatkaamme erittäinkin seuraavat pykälät:
1) saarnamme, sen muoto ja sisällys;
2) erittäinkin persoonallisen kääntymisen vaatimus, maailmasta luopuminen, oikeat parannuksen hedelmät;
3) yleinen asevelvollisuus s.o., että kukin kääntynyt ihminen sanoissaan ja töissäänkin osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen sotilas, hänen viinamäkensä työmies. Sitten tahdomme me miettiä,
4) mitä me voimme oppia siitä, että englantilaiset ovat niin kekseliäitä etsimään uusia keinoja saavuttaaksensa ihmissydämiä. Sen kanssa läheisessä yhteydessä on:
5) rohkeus saattaa kristinoppia julkisuuteen. Viimeiseksi tahdomme me
6) puhua erityisessä kirjoituksessa alttiudesta, erittäinkin halullisuudesta käyttämään väärää mammonaa Kristuksen hyväksi.
Tämä viimmeinen pykälä varmaankin on herättävä närkästystä lukijassa. Mutta minun täytyy ylipäänsä pyytää lukijoitani varustautumaan hyvin kärsivällisiksi ja malttavaisiksi näihin tutkistelemuksiin. Kysyköön kukin itseltänsä pykälästä pykälään, onko lausumani totta, eikä onko se sopivaa ja miellyttävää! Ei ole lainkaan ihmeteltävää, vaan päinvastoin seuraa itsestäänkin, että taivaallinen totuus meistä ihmisistä, joidenka sydän on valheellinen ja jotka asumme valhetta täydessä maailmassa, — pitää tuntua katkeralta. Se joka siis tapauksessa missä tahansa ainoastaan tahtoo makeata, se ei ole neuvottavissa, vielä vähemmin autettavissa. Muutoin tulee tästä ehkä enemmän hyötyä ja rakennusta, jos minä heitän niin kertovan kuin arvostelevan kirjoitustavan. Sen, mikä nyt seuraa, tahdon minä siis esittää vapaassa muodossa, kuten ennenkin olen erinlaatuisissa paikoissa tehnyt, niiden vaikutusten ja herätysten johdosta, mitkä olen kokenut matkustaessani Englannissa.