VAKAVIA KYSYMYSMERKKEJÄ JA AJATUSVIIVOJA.
I. Mitä tulee minun saarnata?
1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa.
Kuka koskaan on ollut tuossa mahdottoman suuressa kristallipalatsissa, varmaankin myöntää todeksi sen väitteeni, että vaikka siellä kävellessään kuinkakin tarkkaan katselisi ympärillensä, kuitenkin päivien tahi viikkojen kuluttua vielä huomaa paljon merkillistä niissä paikoissa, jotka jo siihen asti oli tarkastelevinaan. Näinpä oli minunkin laitani. Vasta kolmatta kertaa käydessäni siinä palatsissa huomasin minä jotakin, josta nyt tahdon mainita ja joka minuun teki valtavan vaikutuksen. Se oli nimittäin mahdottoman suuri velimurhaajan Kain'in kuvapatsas, erinomainen taideteos. Tuossa istuu hän kamalan ja synkän näköisenä pää kumartuneena, vartaloltaan voimakkaana ja kuitenkin murtuneena. Mahdoton on sanoilla kertoa niin ääretöntä surumielisyyttä, niin syvältä kalvavaa tuskaa, niin kylmää epätoivoa, kuin hänen kasvojensa piirteistä kuvastuu. Murhaajan vaimo istuu murhaajan jalkojen vieressä; hän kallistaa ihanan päänsä miehensä polvia vasten, hän suree, hänen kanssansa. Pikkuiset lapset seisovat heidän ympärillänsä, hyväilevät isää, koettavat saada häntä edes vilkaisemaan puoleensa ja saada pois tieltä kättä, jolla hän peittää silmänsä. Tuntuu aivan siltä, kuin he sanoisivat: "Kuule, isä, isä, tätä emme voi kärsiä kauvempaa; herää tuskastasi, katso taaskin meidän puoleemme, tule nyt vihdoinkin jälleen iloiseksi!" — Mutta kuvan alla ovat sanat: "Minun rikokseni on suurempi, kuin että sen voin saada anteeksi!" Tämän siis tuo mies antaa vastaukseksi taivaan Herralle ja lohduttaville ihmisille täällä maan päällä, ja juuri nämät ajatukset ilmaisee tuo vaikeneva kuvateos mitä ihanimmalla tavalla.
Kymmenet tuhannet ihmiset, jotka kuljeskelivat edestakaisin, käyskentelivät tämän ryhmän ohitse. Kreikan iloisilla, alastomilla ja puoleksi alastomilla jumalilla, jotka joka taholta vetivät puoleensa katselijaa, oli suurempi vetovoima. Ne olivat ja ovatkin taiteen kannalta suuremman arvoiset. Mutta minua veti ikäänkuin tenhoova vetovoima vähän perästä jälleen Kainryhmän ääreen. Olisinpa voinut vaikka itkeä nähdessäni tätä kuvaa, joka minulle muistutti tuhansia jokapäiväisessä elämässä näkemiäni kohtauksia. — Mahdottoman suurilla jättiläisuruilla lähellä Kainia soitettiin aluksi tuota ikivanhaa virttä viimmeisestä tuomiosta: "Dies irae, dies illa". Minusta tuntui aivan, kuin Kainin lävitse olisi käynyt väristys. Sitten kajahteli Händel'in "Halleluja", jumalallisen armon ylistys, täysin soinnuin. Mutta ei sittenkään Kain nostanut kasvojaan. Minä olisin tahtonut liikuttaa häntä ja sanoa hänelle: "Oi Kain, Kain! Sinä voit saada armoa! Herää tuskastasi; usko, niin kuin lapsi uskoo!"
Minulle tuli tämä hetki merkilliseksi. Tuskaansa jähmettyneen Kainin ääressä, Kainin, joka ei enään voi uskoa Jumalan armoon, lupasin minä tästä hetkestä toista vertaa vakavammin, rohkeammin ja yksinkertaisemmin saarnata riemuisata evankeeliumia. — Kuinka välttämätön kuitenkin on se todistus, että meillä tosiaankin ja toden totta on vapahtaja! Semmoisia ihmisiä, jotka Kain'in lailla pitävät syntiä leikkinä, on joukoittain; kukapahan voisikaan astua esille sanomaan koskaan ei pitäneensä sitä leikkinä! Ja lukemattomia on niitäkin, jotka eivät kuitenkaan huoli varoituksesta, vaikka heitä samoin kuin Kainia on uskollisesti ja vakavasti varoitettu. Jo paljoa vähemmin on niitä, jotka synnin tehtyänsä niin kauhistuvat, että he Kainin tavoin sanovat: "Minun rikokseni on suurempi kuin että sen voisin saada anteeksi". Tässä tunnustuksessa on jotakin joka saattaa meidät toivomaan tuon kamalan miehen puolesta. Oi, jospa meidän ajan lapsilla, jotka ovat niin taipuvaisia hymyilemään "velka" sanalle ja pitämään syntiä yksinkertaisesti luonnon välttämättömyytenä, — oi, jospa heillä vähääkään olisi Kainin tuskaa! — Mutta jos nyt niitä ihmisiä on vähän, jotka kauhistuvat syntiä, niin on niiden luku vieläkin pienempi, jotka tosiaankin ymmärtävät "armon" sanaa. Keskellä kristikuntaa on evankeeliumi useimmille "kristityille" outo asia. Tämä on, sen tiedän kyllä, ankara ja kauhea sana; mutta, joka maailman tuntee, se ei voi muuta kuin myöntää sen todeksi. Käypäs ympäri ylhäisten ja alhaisten seuroissa; tiedustele ja kysy heiltä, mitä evankeeliumi oikeastaan on. Sinä et varmaankaan saa kuin muutamia vastauksia. Ei sentähden että he ehkä eivät kykenisi ilmaisemaan, mitä kuitenkin sydämessä asuu; ei suinkaan, vaan juuri evankeeliumista on sydän tyhjä. Tämä tulee ilmi kun murheen vesi tunkeutuu sieluun. — Seuraavan tapauksen olen itse kokenut; minä mainitsen sen vaan sen tähden, että se on vertaus, se on ilmaus eräästä asiasta, jonka tapaamme kaikkialla. Siis: minä tulin muutamaan huoneesen käymään kuolevaisen naisen luona. Potilaan huoneen ovi oli puoleksi seljällään, ja minä voin kuulla mitä siellä sisässä tapahtui. Huone oli täynnä ihmisiä, jotka kaikki olivat evankeelista tunnustusta. Kuolevainen huusi mielettömänä tuskasta joutuvansa välttämättömästi helvettiin, sillä hän oli varastellut paljon, siinä perheessä, missä hän "apulaisvaimcna" oli palvellut. Silloin sanoi muuan nainen: "Kuule, älä siitä asiasta ole huolissasi, sitähän kaikki tekee". Toinen: "Eipähän se rikkaille vahingoksi ole, onhan niillä kuitenkin yllinkyllin". Kolmas; "Mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tekemän" — siihen nuottiin sitä sitten jatkettiin. Minä kauhistuin huomatessani, ett'ei ainoallakaan ollut kristillistä sanaa sanottavana, ajoin kaikki ulos, koetin tuolle ihmisraukalle saada selväksi, että Jesus ottaa syntisiä vastaan.
Ainoastaan asiasta tietämätön sanoo tähän: "Kas niin, semmoista on raaka kansa!" Eipä niinkään, saleissa ja pörssissä, ylhäisissä seuroissa ja tieteellisissä yhdistyksissä useinkin tietävät vielä vähemmin kuin rattaittenvetäjät ja pesijänaiset, mitä evankeeliumi on. Minä huomaan, että niitä ihmisiä on sangen vähän, jotka uskovat syntein anteeksisaamista. Suurimmaksi osaksi he eivät tiedä, että ihmisetkään oikein todenteolla voivat antaa anteeksi. Otapas huomioosi, niin saat nähdä, että ne, jotka sinua ovat loukanneet ja joille sinä olet antanut anteeksi, säännöllisesti eivät usko sinua. He ajattelevat melkein aina: "Hän on kuitenkin vihoissaan minulle ja kostaa kyllä tilaisuuden saatuansa". He eivät tosiaankaan voi antaa anteeksi, eivätkä siis myöskään voi uskoa, että toinen antaisi heille anteeksi; he eivät voi kumpaistakaan, koska he itse eivät usko Jumalan anteeksiantamista.
Mutta kirkollistenkin henkilöitten joukosta, yksin niidenkin joukosta, joiden sisällistä elämää ei käy epäileminen, löytää harvoja, joidenka silmistä, olennosta ja käytöksestä selvään huomaisi: "Minä olen armon saanut"; — harvoja, jotka tosiaankin täydellä ilolla ja rohkeudella voivat iloita vapahtajastansa.
Mitä voimme me, mitä meidän tulee ja mitä meidän täytyy tehdä saadaksemme evankeeliumille tilaisuutta pääsemään ihmisten sydämiin, rakkaat kristityt, ja erittäinkin rakkaat virkaveljet? Missähän mahtanee olla syy siihen, että me jotka niin paljon saarnaamme, kuitenkaan saamme tuskin ollenkaan eloa hereille? Älkäämme olko mielettömiä ja farisealaisia älkäämmekä syytelkö ajan henkeä ja materialismia, luopumisen henkeä ja maailman vihollisuutta. Vaikka ajat ovat vaikeita, on kuitenkin paljon "janoovia hirviä, jotka huutavat raitista vettä". Koetelkaammepa tutkia ja etsiä omasta olennostamme ja virkatoimestamme, emmekö sattuisi löytämään jotakin, joka on pahasta ja joka on karkoitettava pois, ja emmekö voisi vahvistaa mitään, mikä on heikkoa. Meidän sukumme oikea hätä on se, että siltä puuttuu evankeeliumia. Kuinkahan me voisimme saada sille tilaisuutta pääsemään sydämeen?
2. "Me tahdomme nähdä Jesusta."