Kun tulimme Osborne'en, oli ihana sunnuntai-aamu Elokuussa. Tämä Osborne on kuningattaren kesäasunto ihanalla Wight'in saarella, jossa on melkein Italian ilmanala ja täydellisesti etelämaitten kasvullisuus. Osborne'ssa me mielellämme tahdoimme saada nähdä kuningatarta, mutta se ei onnistunut. Me näimme ainoastaan hänen linnansa, hänen puutarhansa ja lakeijansa. Sitten menimme me lähellä olevaan, erinomaisen kauniisen Whippingham'in kirkkoon jonka ympärillä on paljaita viikunapuita. Mutta vaikka me kuinkakin odotimme, ei hän tullut. Me näimme ainoastaan paikan, missä hän tavallisesti istuu, mutta nyt ei istunut. Hänen lakeijansa ja hovipalvelijansa tulivat kirkkoon ja me näimme kyllä ne, vieläpä saimme me kuulla hänen hovisaarnaajansa saarnaavan; mutta kuningatarta me emme nähneet. — Mitä tähän tulee, niin meidän oli helppo lohduttaa itseämme; mutta toinen asia sattui raskaasti sydämelleni. "Kuinka", arvelin minä, "jos nyt sinun seurakuntasi sunnuntaina tulee kirkkoon näkemään Jesusta, kaikkien kuningasten kuningasta, eikä kuitenkaan saa nähdä häntä, ja sinä olet siihen syynä; sinä, palvelija, suuren kuninkaan mitätön lakeja saatat ihmisten mielet kääntymään itseesi ja sanoihisi ja asioihisi ja kaikenlaisiin tärkeihin asioihin, jotka kuitenkin ovat vaan vähäpätöisiä Jesuksen suhteen".
Emmeköhän me papit monta kertaa tällä tavoin petä seurakuntiamme? Muutamalla vanhalla kristityllä Elberfeld'issä oli tapana kirjoittaa kaikenlaisia muistoonpanoja raamattunsa laitaan. Niinpä oli hän Jesuksen kysymyksen viereen (Luk. 17: 17 vrt. v. 14): "Missä siis ovat ne yhdeksän?" pannut seuraavat sanat: "Herr Jesus, dat will eck die seggen, — de sind bi de Pastors geblewen". — Niinpä niin, papit eivät aina voi estää ihmisiä jäämästä kiini itseensä ja saada heitä tunkeumaan vapahtajan luo saakka. Mutta heidän tulee kaikilla puuhillansa, pyrinnöillänsä ja harrastuksillansa koettaa irroittaa sieluja itsistänsä ja saattaa niitä itse Jesuksen turviin, jotta ne sillä keinoin saavuttaisivat todellisen Jumalan lasten vapauden ja riippuvaisuuden. Mutta kuten sen, joka tätä kirjoittaa täällä Whippingham'in kirkossa (jossa hän sai nähdä lakeijat eikä kuningatarta) täytyy rintaansa lyöden sanoa: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" — niin on varmaankin samoin laita monen virkaveljenkin. En suinkaan tarvitse varhain järkiuskolaisten tavoin puhua hevoshoidosta, kävelemisen hyödystä ja muusta senlaisesta, — eipä suinkaan, vaikkapa aivan oikeauskoisesti saarnaisikin ylimaailmaisesta, ihmeellisestä Kristuksesta ja hänen sanastansa, voipi kuitenkin asian laita olla se, että pastori salaa Herran Jesuksen. En muista missä, mutta yhtäkaikki oli vaan oikea-uskoinen saarnaaja, joka muutamana sunnuntaina kirkossansa raamatun päällä huomasi paperikaistaleen, jonka muutamat seurakuntalaiset olivat siihen panneet, ja johonka oli kirjoitettu: "Me tahdomme nähdä Jesusta" (Joh. 12: 21). Pappi hämmästyi, ja koska hän todellakin oli pastori, paimen, eikä palkkalainen, niin ei hän ruvennut siitä soimailemaan, vaan tutkisteli itseänsä kaikessa nöyryydessä ja huomasikin suruksensa ja kuitenkin onneksensa niiden vaatimuksen olleen oikeutetun. Sitten meni hän "erämaahan", ja pian tapasi hän saarnastuolistaan toisen paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: "Niin opetuslapset ihastuivat, että he näkivät Herran" (Joh. 20: 20). Pahoin pelkään, että kaistale N:o 1 hyvinkin olisi paikallansa tuhansissa evankeelisen kirkon saarnastuoleista (roomalaisesta kirkosta en tässä huoli puhuakaan). Tokko se kaikkiin muihin vaikuttaisi niin hyvin kuin mainittuun virkaveljeen, sitä minä en rohkene päättää. — Kerran eräältä kirkosta tulevalta omituiselta kristityltä kysyttiin, tokko saarnasta oli hänelle rakennusta. Vastaus: "Saarna oli hyvin kaunis ja oikea-uskoinen ja pastori täynnä pyhää vihaa. Ensin löi hän kuoliaaksi ilkeän Darwin'in; sitten hän pöllytti tahi oli pöllyttävinään nuijalla Hegeliä ja Schleiermacher'ia. Vihdoin rupesi hän pauhailemaan ajan henkeä ja protestantti-yhdistystä vastaan; mutta minä ja nuo palvelustyttö-raukat, räätälit ja hansikkaanneulojat, samaten perheenäidit, jotka olivat puuhailleet uuvuksiin saakka hyvään aikaan ennättääksensä kirkkoon, — me odotimme leipää taivaasta, mutta sitäpä ei tullut! Me menimme nälissämme kotiin ja olimme köyhempiä kuin kirkkoon mennessämme." Tästä ivallisesta arvostelusta voi meillä papeilla olla paljon oppimista. Tullessansa kirkkoon tahtovat meidän sanankuulijamme leipää, — eikä kiistapuheita ja puolustuspuheita, vaan elämän yhtäpitävää leipää. Sama on oppineidenkin laita, jotka eivät suinkaan ha'e kirkosta oppinutta saarnaa. Kaikki nämät sielut, jotka koko viikon uuvuksiin saakka ovat työskennelleet maallisissa askareissa, ne tahtovat juomaa taivaallisista lähteistä, ne tahtovat nautintoa Jumalan sanasta. "Antakaa niille syötävätä!" — tämä on Jesuksen käsky kaikille evankelistoille. Mutta se elävä leipä, joka on tullut taivaasta maailmaan ja antaa elämän maailmalle — se olen minä, sanoo vapahtaja. Mutta asetapas Jesus keskelle kuuntelevaista seurakuntaa, kas siinäpä onkin koko asia. Hänet tulee esitellä jokaisen ja kunkin yksityisen läsnä olevan vapahtajaksi. Jokaiselle ja kullekin yksityiselle tulee esitellä, että hän on hukassa, niin kau'an kuin hän on erossa Kristuksesta. Olkoonpa aine mikä hyvänsä, — tämän uskon pitäisi kaikessa saarnassa kajahtaman samalla kertaa sekä ijäisen rakkauden että omantunnon sävelenä. Meidän tulee karttaa, ett'emme uuvuta sanankuulijoitamme pitkillä johdatuksilla ja nerokkailla kehityksillä, vaan meidän tulee pian ryhtyä asian keskukseen. Olkoonpa meillä paljon tahi vähän neroa, olkoon tahi älköön olko niin kutsuttua kaunopuheellisuutta tahi "nerollisuutta"; olkoonpa luonnonlahjamme enemmin puhetaitoon tahi neuvomiseen sopivat; olkoonpa meillä tahi älköön taipumusta kuvailemiseen, kertomiseen, — joka tapauksessa meidän tulee olla Jesuksen Kristuksen todistajia. Meidän ei siis etusijassa tule koetella näyttää toteen, että esim. synti on ihmisten turmio, meidän täytyy uskoa omantunnon voimaan ja aivan yksinkertaisesti osoittaa, että kaikki farisealaisuus on itsensä pettämistä; että kukin ihminen on onneton ollessaan siinä tilassa, missä hän luonnostaan on. Meidän ei tule niin paljon näyttää toteen, että sanankuulijamme tarvitsevat Jumalan armoa, vaan meidän tulee olla siinä vakuutuksessa, että Kristus kyllä on todistava oikeutensa sekä sydämeen että sydämessä, kunhan hänen sanansa vaan saadaan ilmoille. Meidän täytyy vaan totuudessa uskoa evankeeliumiin s.o. uskoa, että sen voima on siinä itsessään, että kukin ihmissydän tarvitsee sitä, niin kuin kukka tarvitsee auringon sädettä. "Teidän pitää oleman minun todistajani" — tämä oli Kristuksen ensimmäisten lähettiläisten kutsumus. Ja muuttukootpa maailma ja ajat kuinka paljon tahansa, — niin ei tästä päästä mihinkään tämän maailman loppuun saakka, ja taivaassa me vihdoin olemme oikein hänen todistajinansa.
Mutta voi, jos meidän todistuksemme ei ole muuta kuin paljaita sanoja, joll'ei se tulvaa todellisesta innostuksesta. Tällä minä tietysti en tarkoita tunteitten kuohumista tahi hengen kiivastusta, vielä vähemmin taitoa saada ihmisiä itkemään, enkä lainkaan heitteleimistä saarnastuolissa, vaan sitä, mitä Johannes tarkoittaa sanoessaan: "Jota me katselleet olemme, ja meidän kätemme pidelleet ovat elämän sanasta, sen me teille ilmoitamme." Joka todistaa, sen tulee se tehdä niin, että hän itse näyttää tulleen eläväksi, onnelliseksi ja väkeväksi todistuksensa sisällöstä, ja että hän jos siksi tulee, voi sen edestä vaikka heittää henkensä. Silloin voipi olla huoletta ja heittää asiansa Herran Kristuksen haltuun, joka kyllä on todistava oikeutensa niille sydämille, jotka tahtovat avata ovensa hänelle.
Me saksalaiset käytämme saarnastuolissa lii'an paljon kiertoteitä, mutkia ja muita temppuja. Ehkä tämä tulee siitä että meillä on lii'an paljon ajatuksia. Amerikalainen Emerson sanoo: "Saksan kansallisuus on maailman aivo; se ajattelee kaikkien kansakuntien puolesta, samalla kuin kone on Englannin kaikki kaikissa." Tämähän on kylläkin mairittelevaista meille; mutta se on suuri onnettomuus, joll'emme kaikkien monien ajatustemme tähden huomaa "sitä ajatusta, mikä meille elämän antaa". Tämän suhteen on meillä paljon opittavaa Englannin dissenter'eiltä. He samassa kun ovat ovessa ovat jo tuvassakin: "Kristus on täällä vapahtamassa sinua, ja sinä olet täällä tullaksesi Jumalan lapseksi." Tämän ajatuksen antavat pelastusarmeijan evankelistat jalokiven lailla valaista ja loistaa joka haaralle. Me olemme yllä nähneet, että tätä usein tehdään hyvinkin sopimattomalla tavalla; me olemme saaneet nähdä, että nämät "todistukset" vaan lii'an paljon johtavat mieleen koneellista työtä ja yksitoikkoista koneellisuutta, ja kuten pelastusarmeijan niin monien muittenkin dissenter'ein on laita. Yhtäkaikki on tämä kuitenkin parempi, kuin että aina edellytetään ihmisten jo tuntevan evankeeliumia. Ei mikään ole onnettomampaa kuin tämä edellyttäminen. Siitä on se seuraus, ett'ei evankeeliumi lainkaan tule näkyviin, vaan ainoastaan evankeeliumin tutkimukset, jotka siten häilyvät ilmassa, ikäänkuin vaihtelukset teemasta, jota ei lainkaan ole saanut kuullakseen. Mitä siitä on hyötyä, että aloittaa ab ovo ja maailman luomisesta ja käsittämättömällä perinpohjaisuudella seuraa Jumalan suuria ja syviä valtioajatuksia kaikkien kehittymisasteitten läpi, — jos vihdoin kaikkia nimiä etevin nimi, se nimi jossa ainoastaan pelastus on, ei saa oikeutettua arvoa?! Kyllähän meidän tulee saarnata koko Jumalan pelastuspäätöstä, meidän tulee aina esittää vanhan ja uuden Testamentin yhteyttä; meidän tulee ja sopii saarnata yksityisistä kristillisistä avuista esim. sunnuntain pyhittämisestä, perhe-elämän pyhittämisestä, lastenkasvatuksesta, palvelijain kohtelemisesta, kuinka meidän tulee käyttää aikaamme, voimiamme j.n.e. — Meidän tulee saarnata kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, kristityn virkistyksistä, seuraelämään puuttumisesta; meidän tulee saarnata synnin turmiosta, itsensä tuntemisesta, taistelusta pahaa vastaan j.n.e. Mutta olkoonpa saarnamme aine mikä hyvänsä, — yhtä asiaa siitä ei saa puuttua, jos se on olevinaan kristillinen saarna, nimittäin että Kristus, vapahtaja, on saapuvilla, ja että vapahdus on täytetty. Tässä valossa tulee kaikkia aineita tutkia ja valaista. Me emme koskaan saa pitää semmoista saarnaa, jonka mikä hyvänsä hurskas juutalainen rabbi olisi voinut pitää, — ja tätä tehdään kuitenkin usein. Me emme saa koskaan pitää semmoista saarnaa, josta n.k. "vapaamielinen" saarnaaja voisi sanoa: sen minä hyväksyn sanasta sanaan. Meidän saarnamme tulee olla sitä laatua, että jos sattuisi olemaan saapuvilla senlainen ihminen, joka ei koskaan ennen elämässään olisi kuullut evankeeliumia, se samalla hetkellä huomaisi voivansa pelastua synnistä ja kuolemasta.
Pitäisihän kunkin ihmisen kustakin saarnasta pyhällä vavistuksella tunteman, että joku käsi tarjoutuu häntä vapahtamaan. Hänen tulee sydämessään saada tuntea, että on kallio, jolleka hän voipi pelastua synnin ja helvetin pauhaavasta vedestä; hänen täytyy masentua sen kauhean syyllisyyden tunteesta, joka on hänen hartioillansa seisoessansa nyt tämän kallion ääressä pelastusnuoraa hänen avuksensa heitettäissä. Sinä saatat tulla aivan senlaisena, kuin olet; Jesus ottaa vastaan syntisiä, sinun on vaan mentävä hänen koulutettavakseen ja sinun on tultava hänen henkensä kautta hänen kaltaiseksensa, etkä sinä saa välttää hänen kuritustansa. Et sinä voi uudistaa itseäsi; sen tahtoo Jesus tehdä, mutta sinun on sallittava hänen tehdä se. Vaikka olisitkin tähän saakka ollut fariseus tahi saddukeus; vaikka sinä olisitkin vajonnut pahantekijäksi tahi raa'an lihallisuuden ja ulkonaisen maallisuuden orjaksi, — tahi vaikka sinä olisit ollutkin "rehellinen" ihminen, vaikka olisit ollut kirkollisesti jumalinen ja harrastanut hyviä töitä, ja kuitenkin ilman henkeä ylhäältä vaikkapa vielä kehuisit omistavasi korkeita hengellisiä tietoja ja saaneesi syvää kokemusta Jumalan armosta (joka sinua kuitenkaan ei estä näkemästä sisällisen kirouksen vaivaa) — vaikka sinä olisit missä asemassa hyvänsä, niin nyt seisoo vapahtaja sydämesi oven edessä ja pyrkii pääsemään sisään uudistaaksensa kaikki, sydämesi, ajatuksesi, taipumuksesi, rukouselämäsi, jokapäiväisen elämäsi, sinun kanssakäymisesi ihmisen kanssa, — kaikki! Tule vaan senlaisena kuin olet, mutta tule todenteolla. Lähde käymään sanoen: "Koska sinä, Herra, minua kutsut, niin minä tulen, muutoin minä, perin turmeltunut ihminen, en uskaltaisi tulla. Koska sinä minua kutsut, niin tahdon minä uskoa, että sinä voit ja tahdot parantaa minut. Häpäisisinhän minä sinua ja heikontaisinhan armoasi, Jesus, jos tahtoisin sanoa, että syntini ovat lii'an suuret; sillä silloinhan ilmaisisin, ett'et ole minua tyydyttänyt, ilmaisisinhan, että sinun armosi olisi muka liian vähäinen minulle. Minä tahdon nyt ruveta sinun oppilaaksesi ja olla tietämättä mitään muuta, kuin ainoastaan että sinä kaikki tiedät paremmin ja te'et kaikki hyvin, vaikka se minun mielestäni näyttäisikin pahalta ja koskisi lihaani. Tee minulle, mitä sinä tahdot, kunhan vaan saat minusta jotain pyhän nimesi kunniaksi!"
Tämä sielujen saaminen tähän tilaan on kumminkin evankelistantyötä, tämä on niiden saattamista todellakin ja oikein Jesuksen luokse. Jos me näin teemme, niin vaikenee varmaankin tuo tavallinen valitushuuto; "Ovathan nämät saarnat kylläkin kauniita, mutta ei tiedä, mitä hyvää ne vaikuttavat jokapäiväiseen käytännölliseen elämään". Oikea evankeeliumi tuo valoa ja elämää kaikkiin maallisiin suhteisiin. Ei kristitty ole semmoinen ihminen, joka puhuisi toista kieltä kuin muutkaan ihmiset, hän ei ole lii'oin mikään ijäisyyden-uneksija, joka joka hetki kompastelee maan päällä; kun hänen silmänsä joka hetki tähystelevät tähtiä; — ei suinkaan, vaan hän seisoo molemmin jaloin tämän maan pinnalla. Mitään vastakohtaa ajan ja ijankaikkisuuden välillä ei ole, vaan aika on ijankaikkisuus, kristityn mielessä se on kylvö ijankaikkisuutta varten. Ei mikään asia, jonka sinä teet tahi olet tekemättä ajassa, ole niin vähäpätöinen, ett'ei se voisi vaikuttaa sinun ijankaikkisuuteesi. Ei kristitty etsi mitään tulevaista onnea; ei niin, vaan Jesuksen yhteys se tekee hänet jo aluksi täällä onnelliseksi. Hän ei ole niistä asioista väliäpitämätön, mitkä panevat maailman liikkeelle: eipä suinkaan, hänen sydämensä tuntee kaiken, mikä ihmiselämän täyttää ilolla ja surkeudella. Maailman valtimo ei missään muussa paikassa syki niin kovaan kuin hänessä. Hänen tulee ja hän tahtookin olla maailman valkeus ja suola ja kaikissa elämän kohdissa näyttää toteen, että paras kristitty on paras ihminen, paras perheenisä, paras kansalainen, uskollisin ja uutterin lääkäri, suutari, ratavartia. Sanalla sanoen, Kristus tahtoo opetuslapsissaan osoittautua valkeudeksi, joka maailman tekee onnelliseksi.
Siinä muodossa täytyy hänen tulla esiin saarnassa ja saarnastuolissa, siinä muodossa hänen tulee esiintyä kaikkien opetuslastensa puheessa ja valkenemisessa, työssä ja työttömyydessä, että mailma nähköön evankeeliumin, ennen kuin se sen kuulee, ja uskoisi sen, mitä se kuulee, koska se sen ennen nähnyt on.
Selvää on, että, jos saarna pidetään tässä hengessä, se saa oikumeenisen maailman käsittämän ja (jos oikein käsitetään) vapaamielisen muodon. Puoluekiihkon melun täytyy säännön mukaan pysyä kaukana saarnastuolista. Tässä on rauhaisa päiväkumpu, korkealla maailman pauhinasta ja tyrskyistä. Taivaan tuulet täällä puhaltelevat, Jumalan aurinko loistaa täällä. Epäuskoa ja ajanhenkeä on myöskin silloin tällöin selvyyden vuoksi kuvailtava; mutta evankeeliumin sanan tulee pyhällä levollisuudella ja voitonvakuutuksella astumaan niitä vastaan. Siis ei paljon pauhinata jumalattomia runoilijoita, tietoviisaita, sanomalehdentoimittajia, apinajärjestelmän professoreita, sosiaalidemokraateja ja muita senlaisia vastaan! Nämät kaikki ovat vaan pilviä, jotka vaeltavat auringon päällitse. Anna meidän nähdä aurinkoa! niin pyytävät sinun sanankuulijasi. — Mutta kavahtakaamme erittäin sanakiistaa uskontunnustuksista! Evankeeliumi on yleinen; se yhdistää sen tähden vastaisetkin uskontunnustukset, sillä se ei muodosta mitään yhdenmuotoisuutta. Mutta se, mikä eroittaa esim. reformeeratun ja luteerilaisen kirkon uskovaiset toisistaan, tahi mikä eroittaa molempain edellisten kirkkojen uskovaiset baptisteista ja metodisteista on vähäpätöinen asia verraten siihen, mikä ne kaikki yhdistää. Ne ajat ovat menneet, jolloin tätä eroittumista voitiin pitää saarnaamisen aiheena. Nyt, jolloin valtio- ja kansankirkot näyttävät olevan hajoomaisillaan, on aika olla valmiina pitämään huolta siitä, että Jesuksen Kristuksen testamentti: "Että kaikki olivat yksi" — tulisi täytäntöön. jumaluusopillinen koulu on jumaluusopillinen koulu ja kuuluu kateederiin ja lukukamariin. Mutta kun Kristuksen opetuslapset laulavat ja rukoilevat keskenänsä, silloin näillä asioilla ei ole mitään tekemistä. Meidän kallisarvoiset kirkkovirtemme ovat uskovaisten uskonnollisen elämän ilmaus ja kaikkien yhteinen omaisuus; niissä ei tule esiin minkäänmoista sanakiistaa, ne ovat positiivisia ja keskueellisia ja sen lisäksi yleisiä. Kun me laulamme: "Sun haltuus, rakas isäni", tahi: "Mun silmän käten nostan", tahi: "Linna luja on Jumala" — niin kuka silloin väliä pitää, ovatko nämät virret kotoisin veljesten seurakunnasta, tahi onko niiden kirjoittaja ollut reformeerattu vaiko luterilainen? Jesus on kaikki niissä, ja sen tähden ovat ne kaikki kristittyjen yhteistä omaisuutta. Niin tulee myöskin saarnan olla. Meidän seurakuntamme tahtoo nähdä Jesusta, ja joll'ei se sitä vielä tahtoisi, niin tulee meidän kokea saada sitä tahtomaan tätä ja ainoastaan tätä tahtomaan. Ne ajat lähestyvät, jolloin kaikkien kristinuskovaisten kaikista uskonvivahduksista, lohikäärmeen luomain ahdistamina, Babylonin ja väärän profeetan ja (puhuaksemme "Ilmestyksen" vertauspuheella) syvyyden pedon ahdistamina täytyy lujasti liittyä yhteen, jos he vielä tahtovat pysyä maailmassa. "Että kaikki yhtä olisivat", tämän tulee olla kaikkien kristittyjen todistajain silmämääränä. — Vanha kristitty tuli itkien saarnasta. Kun kysyttiin hänen kyyneltensä syytä, vastasi hän: "Voi kuinka minä olin iloissani siitä, että saisin kuulla tämän saarnan. Kirkkoherra oli ilmoittanut puhuvansa uudestasyntymisestä; enkä nyt ole saanut kuulla melkein mitään muuta, kuin että luterilaiset tekevät hyvin mielettömästi pannessaan uusia etuja kasteesen." Eikä se suinkaan ole parempaa, että luterilaiset papit panevat lii'an paljon aikaa kuvailemiseen reformeerattua ehtoollisoppia vastaan. Semmoisista saarnoista syyttävät janoovaiset sielut kerran "Kristuksen todistajia" Kristuksen tuomioistuimen edessä. Meidän todistuksemme tulee olla positiivinen, muutoin se ei ansaitse todistuksen nimeä.
II. Kuinka tulee minun saarnata?
Pelastusarmeijan kokouksissa huomasi ihmisistä välittömästi, kuinka he mielestänsä jalostuivat ja nousivat arvossa sen kautta, että he, vaikka olivatkin niin syvälle vajonneita raukkoja, he kuitenkin voivat ymmärtää, mitä puhuttiin. Tavallisesti hävettää ja nolostuttaa kuullessaan semmoista puhetta, jonka kulkua ei voi seurata, koska se käy yli ymmärryksen. Tässä tilassa joko pitää itseänsä hyvin tuhmana tahi puhujaa hyvin suhteista huolimattomana. — "Sepä vasta kunnon saarna, sitähän nyt oikein voi ymmärtää!" tahi: "Siinäpä voi seurata ajatusta alusta loppuun saakka!" — tällä eli jokseenkin täänlaisella tavalla kuulee ihmisten useinkin lausuvan, kun he tahtovat kiittää jotakin saarnaa. He ovat iloissaan siitä, että pastori on puhunut niin, että he ovat voineet seurata hänen ajatuksensa kulkua. — Mutta eiköhän senlaisessa puheessa ole ankara muistutus useimmille saarnaajoille? Miksi muuten niin kehuttaisiin saarnan helppotajuisuutta, joll'ei saarna niin usein olisi tajuamatonta? Ja kuitenkin tulisi soveliaisuudenkin tunteen saattaa meitä puhumaan niin, että vaimoraukatkin ja kaikki, jotka ovat käsillä eikä päällä tottuneet työtä tekemään, voisivat saada oikean siunauksen. Ylhäisten ja sivistyneitten tulee siihen tyytyä, ja jos he todellakin ovat ylhäisiä ja sivistyneitä, niin tekevät he sen mielellään. Eivätkä he tätä tee ainoastaan rakkauden tähden; eivät suinkaan, jos he vaan tietävät minkä tähden he käyvät kirkossa, niin eivät he välitä komeista sanoista, vaan haluavat leipää taivaasta. — Yksinkertaista ja helppotajuista puhetta ei suinkaan tarvitse pitää pintapuolisena. Onko kukaan lausunut syvempiä ajatuksia ja puhunut yksinkertaisemmin kuin vapahtajamme? Onko kukaan niinkuin hän, ymmärtänyt puhua niin, että hänen sanansa jäivät unhoittumattomasti mieleen ja tunkeutuivat sydämeen ja omaan tuntoon? Hän pukee ajatuksensa ihmeen luonteviin lauseisin; taiteeton taiteellisuus on maallisten olojen ja tapausten käyttäminen ijankaikkisten jumalallisten ajatusten kuvastimina! Hän puhuu puhtaasti kansan tapaan, koska hän on elänyt kansan kesken. Mutta me olemme akateemillisen sivistyksemme johdosta tottuneet semmoiseen kuosiin ja lausumistapaan, joka on niin aatoksellista ja yhteiselle kansalle käsittämätöntä, kuin me puhuisimme aivan vierasta kieltä. Kun ala-Reinin pietistat tahtoessaan kehua jotakin pappia sanovat: "Kyllä hänestä tulee hyvä; pian hän on unhottanut, mitä hän yliopistossa oppi", niin on tämmöisessä puheessa kyllä paljon väärää käsitystä, mutta on siinä totuuttakin enemmän kuin vaan hiukan verran.