Minun mielestäni meidän ei tule ainoastaan säilyttää, vaan vieläpä enentääkin niitä tietoja, mitä me yliopistossa tosikristillisiltä professoreilta olemme oppineet. Mutta unhottaa meidän tulee aatoksellinen ja kansalle tajuamaton puhetapa. Minkä minä todellakin olen ymmärtänyt s.o. tehnyt hengelliseksi omaisuudekseni, se täytyy minun myöskin voida selvin sanoin lausua, tahi muutoin minä sitä en ole todella käsittänyt. Mutta voidakseni sanoa sen niin, että yksinkertaiset ja typerätkin sen voisivat ymmärtää, täytyy minun elää kansan keskellä. Uskonnollinen, lempeä sielunhoito on myöskin muun mu'assa paras koulu ja paras valmistus saarnaamiseen. Minä en tarkoita ainoastaan sitä, että sielunhoidossa oppii tuntemaan, kuinka kansa tuntee ja ajattelee ja mikä sisällinen ja ulkonainen hätä sitä ahdistaa, vaan oppii myöskin, kuinka se puhuu, kuinka se lausuu ajatuksensa. Voi kuitenkin kuinka usein meitä väärin käsitetään. Usein tekee mieli nauramaan, mutta vielä useammin itkemään saadessaan kuulla, mitä kaikkea muka on sanonut. Ehkäpä minulle vastataan: "Niin kyllä, ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä!" Vaikka nyt olisi niinkin, ovat nämät ymmärtämättömätkin ihmisiä, joille meidän tulee saattaa Jumalan suuret te'ot käsitettäviksi. Me siis enimmäkseen emme ole kyllin selväpuheisia, ja tärkeänä tehtävänä meillä aina pitäisi oleman ajatuksemme pukeminen mitä selvimpään ja helppotajuisimpaan muotoon, niin että sanankuulijamme helposti voivat sen muistaa. Kovin otin itseeni ja häpesin tavatessani vanhan puoleisen papin (kuten hän itse sanoi) uudelleen valamasta saarnaansa. "Minä pykälältä pykälään tuumin itsekseni: kuinkahan tuonkin voisit sanoa vielä selvemmin, voimakkaammin, ytimekkäämmin yhteiselle kansalle helpommin tajuttavasti ja paremmin sen kuvata?" Eipä minusta tuntunutkaan ihmeeltä, että tämä mies, joka lähes puoli vuosisataa oli vaikuttanut samassa seurakunnassa, aina sai kirkkonsa täyteen eikä tullut seurakuntansa mielestä lii'an vanhaksi, vaikka hän tuli iäkkääksi.

Eipä olekaan juuri helppoa panna lii'an paljon vaivaa saarnaansa, mikä ei suinkaan estä tekemästä alkua, keski-paikkaa ja loppua polvien varassa vaan päinvastoin vaatiikin sitä. Lii'an vähän joutaa kuljeskelemaan kadulla s.o. oleskella ihmisten keskellä elävästi ottamassa osaa heidän myötä- ja vastoinkäymisiinsä. Ei voi panna kyllin arvoa selvien asioiden esittämiseen selvästi, sattuvasti ja luontevasti selvässä ajatusten juoksussa. Sitä vastoin minä en käsitä, miksi useat virkaveljet panevat niin paljon arvoa aineen ja osien muodostelemiseen. Keltäpä kiitoksen saa siitä, että siihen on niin paljon vaivaa pannut. Muutamana sunnuntai-aamuna huomasin minä kyyneleet nuoremman virkaveljeni silmissä. Olisihan tuo ollut kylläkin hyödyllistä, jos kyyneleet olisivat lähteneet Jumalan mielen mukaisesta surusta, ja semmoisista kyynelistä voikin, Jumalan kiitos, monen papin työhuone kertoa. Mutta nämät tällä kertaa eivät olleet sitä laatua. "Tuossa on nyt kolme arkkia", niin hän valitti, "kaikki täynnä kirjoitusta, niin kuin sinä näet, ja kaikki pois pyhittyä; kaiken sen olen kirjoittanut saadakseni järjestykseen edes jonkinmoista ainetta ja järjellistä johdantoa. Kokonaista neljä tuntia minä olen siihen pannut vaivaa ja nyt on minun mieleni masentunut". — Minä taas sanoin vastaan: "No, heitä sitten koko joutava! Mitä minä pidän väliä ruokalistasta, kunhan vaan saan hyvän päivällisen, ja mitäs hyötyä minulla on pulskimmista päivällisistä, joll'ei itse ruokalajit kelpaa mihinkään?" Jos on jotakin tärkeää sanottavaa, niin on se tuotava ilman muita mutkia esiin, ja myöskin ajateltava, kuinka se olisi sanottava, mutta ei niin paljon sillä päätänsä vaivata, kuinka edeltäkäsin on ilmaistava, mitä aikoo sanoa. Ajatelkaapas, kuinka usein saarnan alussa rehenteleikse nerokas aine! Siitä seuraa vaan, että kaikkien kuulijain toiveet kokolailla nousevat ja vaatimukset suurenevat. Mutta voi! pian huomaa, että paras asia on tuhlattu aineesen ja osiin. Tämä on naurettavaa ja tekee toisen naurettavaksi. Sitä vastoin ei kenelläkään ole kärsimystä siitä, ett'ei kultalaitaista ruokalistaa ole, jos muutoin vaan on hyviä ruokia pöydällä. Vapahtajallamme ei ollut ainetta ja osia s.o. hän tosin käytti omaa jakoansa, mutta ei maininnut siitä mitään. Jos tarkastelee vanhoja klassillisen puhetaidon mestareita, huomaa, ett'eivät hekään paljon itseänsä aineen muodostelemisella ja osilla I, II, III, IV ja I a, I h, I c vaivanneet. Tällä en luonnollisesti tahdo sanoa, että jakoa nimenomaan ei saa mainita; mutta asia ei ansaitse liikaa ajantuhlausta. Joll'ei se helposti käy päinsä, niin olkoon sinänsä, ja ennen kaikkea tulee pitää huolta siitä, ett'ei aineellansa johdata sanankuulijoita Tabor'in vuorelle ja sen jälkeen jo ensimmäisessä pykälässä jälleen tomuavalle maantielle. Paraimmat kuulijoista ovat enimmin kiitolliset siitä, että saarna on senlainen, jotta he kotia tultuansa tekstin johdolla voivat sen jälleen herättää muistoonsa. Sitävastoin ottavat moitteenhaluiset arvostelijat juuri tuosta juhlallisesta johdannosta aihetta vähäpätöiseen arvosteluunsa ja rauhoittavat omaatuntoansa siitä levottomuudesta, jonka saarna heissä ehkä herätti, jos he voivat tämän suhteen tehdä joitakuita muistutuksia.

Pää-asia on se, että todellakin tahtoo jotakin, ja että tietää, mitä tahtoo, että todellakin on varma päämäärä, mihinkä tahtoo suoraa päätä johdattaa kuuntelevan seurakunnan. Papin ei tule ainoastaan tahtoa pitää saarnansa, vaan myös todellakin puhua ihmisistä, ja jos he huomaavat sen, niin ei heillä millään tavoin voi olla ikävä. Todellakin minä häpeisin lausua tässä tätä rivoa, sopimatonta, ikävää sanaa suustani, joll'ei niin kauhean usein kuultaisi sanottavan "Olihan saarna niin ikävä". — Tosin on useinkin syy tähän niissä, joiden mielestä on ikävää; he ovat hengellisessä suhteessa tylsiä ja pahempi vielä on, että he useinkin tahtovat jäädä siihen tilaan. Ijankaikkisuuden tarpeet eivät heissä vielä ole heränneet eloon ja, jos tahdomme olla rehellisiä, täytyy heidän myöntääkin, että he oikein kauhistuvat ajatellessaan, että se semmoinen tapaus kerran voisi häiritä heidän mukavuuttansa. Mutta mainittu valitus kuuluu kyllä usein niidenkin huulilla, joilta ei puutu oppimisen nälkää, janoa ja halua. Ja silloin on tämä vaikutus oikeastaan kauhea syytös saarnaajoita vastaan. Kuinka voi olla ikävä saarnaajan puhuessa siitä, joka astui alas kuoleman kitaan nostamaan maailmaa saranoiltaan, niistä mahdista ja voimista, jotka parantavat ja rauhoittavat verta vuotavaa omaatuntoa ja pyhittävät saastaista sydäntä; — saarnaajan puhuessa siitä, minkä tulee uudistaa ja valaista kaikkia ihmiskunnan oloja, mikä sisältää yksityisen ihmisen onnen ja rauhan sekä ajassa että iankaikkisuudessa; — kuinka voi olla ikävä, jos saarnaaja puhuu sydämeen ja omaantuntoon sattuvasti? Semmoinen saarna voi herättää ankaraa vastustusta; se voi saattaa sydämmiä raivoon; se voi rakkauden sijaan herättää kiukkua, — mutta ikävää se ei voi olla. Hyvin usein kuulee pilkattavan ja naurettavan sitä, että ihmiset "makaavat kirkossa". Siihen pilaan minä en koskaan ole voinut yhtyä. Ei kirkossa tarvitse itkeä, eikä saarnaajan tarvitse koettaa saada kuulijain silmiin kyyneleitä, vaikk'ei senkään tarvitse hävetä, joka rehellisesti itsensä tähden vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei kirkossa tarvitse nauraakaan, ainakaan ei saarnaajan tule koettaa antaa aihetta nauruun, vaikka tosin on pyhääkin hymyilyä, joka on pyhille kyynelille läheistä sukua. Mutta missään tapauksessa ei kuulijoista saa tuntua ikävältä. Jos pappi saarnaa oikein, sattuu saarna sekä sydämeen että omaantuntoon, ja jos se sen tekee, niin ei kuulijoilla ole ikävä.

* * * * *

Tähän saakka olemme maininneet vähän siitä, mitä tulee saarnata. Tämä koskee tosin etupäässä meitä pappeja, mutta kaikkien tosikristittyjen sopii siitä osansa ottaa. Sillä tuleehan heidän kaikkein kunkin omassa asemassaan, mihinkä Herra on heidät kutsunut, olla Jesuksen Kristuksen todistajia. On tosin niidenkin joukossa monta, joille ei ole suotu (ja jotka siis eivät myöskään ole kutsutut) järjestetyssä puheessa tahi ylipäätään sanoilla julistaa evankeeliumia. Mutta se, mikä nyt seuraa, koskee kaikkia, jotka ovat suuren kuninkaan lapsia ja ovat alttiit julistamaan sen hyviä töitä, joka on meitä kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa.

III. Hoitele vaivaisia.

Towern'issa, tuossa Lontoon vanhassa pesälinnassa, on nähtävinä paljon hauskoja esineitä. Mutta minä en tahdo suututtaa tahi toimittaa lukijoitani näyttämällä heille valtionkalleuksia, tuota ääretöntä kuollutta lukua; — minä en tahdo heissä herättää tuskallisia tunteita esittelemällä mahdottoman suuria monien vuosisatojen aseita ja kidutuskoneita; — minä vien heidät paikkaan, joka on nähnyt lukemattomia kyyneleitä ja huokauksia. Mennään vasemmalle yli pihan Beauchamp-tower'iin s.o. siihen osaan, mitä käytettiin ylhäisten lainrikkojain vankeutena, korkeitten paroonein, jotka olivat tulleet todellisiksi tahi luulluiksi pahantekijöiksi. Noissa melkein mustakivisissä holveissa kosteine jäätyneine seinineen ja kurjan pienine akkunoineen vietin minä hyvin rakentavaisen hetken. Ja se oli rakentavainen sen tähden, että minä huomasin niiden ihmisten jotka täällä olivat kärsineet, joutuneen autuuden tielle juuri kärsimystensä kautta. Siihen ovat seinät todistuksina. — Niin pian kuin nimittäin silmät tottuvat tässä vankeudessa vallitsevaan hämärään, huomaa kiviseinien olevan täynnä veistoksia. Ne ovat niiden ylhäisten vankein tekemiä, jotka tänne olivat teljetyt kapinasta, maanpetoksesta, vallattomista rikoksista tahi myöskin uskonsa tähden. Nämät miehet ollessansa täydellisesti eroitetut vaimoista ja lapsista, ystävistä ja veljistä, vieläpä koko maailmastakin sekä sen hyvyyksistä ja nautinnoista, pyövelin kirveen alinomaa häilyessä heidän päittensä yli, — kun heille ei ollut sallittu lähettää kirjeitä eikä muita sanomia omaisillensa ulkomaailmaan, — olivat kumminkin saaneet yhden vapauden nimittäin että he saivat kiviseiniin hakkailla, mitä he tahtoivat ja tällä tavoin ilmaista sydämensä ajatuksia. Ja tätä vapautta he käyttivätkin paljon hyväksensä. Nämät 91 kirjoitusta ja kuvaa ovat, niin paljon kuin niiden tarkoituksesta saa selkoa, todistuksina siitä että nuot ylhäiset syntiset olivat kurjuudestansa oppineet rukoilemaan, että ijankaikkinen ihminen heissä oli herännyt eloon aikojen kärsimyksistä ja että korkeampi maailma valoinensa heille rupesi koittamaan, aistillisen maailman vaipuessa pimeyteen.

Katsoppas vaan tässä, mitä muuan vangittu lordi on kirjoittanut: "Parempi on mennä suruhuoneesen kuin pitohuoneesen." Varmaankin oli hän surullisesta vankeudestaan löytänyt jotakin suurta, jotakin, mitä hän ei ollut löytänyt kaikista pidoista, metsästysretkistä ja turnaushuveista edellisinä vuosikymmeninä. Sen lähelle oli toinen hakannut: "Olkaat toivossa iloiset, kärsivälliset murheessa, olkaat alati rukouksissa." Tästä huomaa, että apostooliset sanat olivat tuon vangitun miehen portaina, jota myöten hän kiipeili, kunnes hän saapui oikeaan elämän-ilmaan. — Kas, tuossa on kömpelö risti ja ristin alla käsi, joka ojentaa veristä sydäntä uhriksi; tämän yläpuolella on su'un vaakuna. Tämä on niin sydämmelle käyvää ja liikuttavaa, että oikein olisi vahinko, jos tahtoisi tähän lisätä muutamiakaan sanoja selitykseksi. — Itsestään ymmärtää myöskin kirjoituksen, jonka joku toinen oli tehnyt: "Kuta enemmin me kärsimme Kristuksen kanssa tässä maailmassa, sitä suuremman autuuden saamme me hänen kanssansa toisessa maailmassa." Tästä näkyy, että sen ajan ylimyssääty tunsi raamatun; minä en tiedä miten nykyisen ylimystön laita tässä suhteessa lienee. Muuten kuuluu ne olleen suureksi osaksi raakoja veitikoita, jotka olivat teljettyinä Towern'iin. (Onhan tunnettu, kuinka ylhäinen ja alhainen aatelisto useinkin mellasteli edellisten vuosisatojen kuluessa.) Mutta heissä oli silminnähtävästi sisällinen varasto uskonnollisuutta, joka nyt hädän aikoina tunki ilmi. — Tämän osoittaa myöskin tässä taiteeton taideteos: yksinkertainen risti, joka on kalliolla, sen alapuolella polvillaan rukoileva mies. Tämä on hyvin yksinkertainen ja kuitenkin liikuttava omakätisesti kirjoitettu elämäkerta. Sanoitta sanoo tässä vanki: "Minä olen vankeudessa uudelleen oppinut rukoilemaan; minä löysin jälleen sieluni, kun minä rajoitin sen Golgatan ristiin."

Katsos kuinka rikkaita nämät miehet kuitenkin olivat kaikessa köyhyydessänsä! He eivät olleet pelastaneet omaisuudestaan mitään muuta kuin sen, minkä he olivat ottaneet ijankaikkiselta alttarilta ja kätkeneet haavoitettuihin sydämiinsä. Mutta koska se oli ijankaikkiselta alttarilta, niin riitti se kyllä säilyttämään heitä tällä pimeyden, pilkan ja puutteen tiellä synkkämielisyydestä, epäilyksestä ja epätoivosta. He eivät oppineet täällä syyttämään "pahaa maailmaa" ja pahoja ihmisiä, vaan omaa sydäntänsä. Ja semmoisesta Jumalan mielen mukaisesta huolesta muuttui heidän mielensä sitten pyhään nöyryyteen, ja vihdoin kiitokseen ja ylistykseen. Uskoen Kristukseen, vapahtajaan, kuulivat he vankeudestansa adventtikellojen soivan: "Minä olin kovissa kahleissa, sinä tulit ja minä pelastuin!"

Oi niitä onnellisia, joilla surun ja erämaanvaelluksen aikana on mukaansa Jumalan sanan pyhää viljaa! He eivät kärsi puutetta eivätkä turmellu, vaikka heiltä kaikki puuttuisi. He myöntävät Jumalan tehneen oikein ja ottavat vastaan hänen opetuksensa ja rangaistuksensa ja tulevat uudestaan ilolla kokemaan sen mitä tämä sisältää: "Minä tahdon tehdä sinulle erämaan (juuri erämaan, sillä siellä on kaikki kuollutta ja kuivunutta ja siellä on ainoastaan avoin taivas meidän yllämme) — minä tahdon tehdä sinulle erämaan yrttitarhaksi, ja korven hedelmälliseksi maaksi, että siellä on kuuluva ilon ääni, kiitos ja ylistysvirsi!"