Mutta voi, kuinka kauheata onkaan sanoa, ei saa kumminkaan jäädä sanomatta, että keskellä kristikuntaa ja huolimatta siitä, että ne ihmiset, joidenka kanssa me olemme tekemisissä, melkein kaikki ovat kastetut, — on kumminkin hyvin harvoja ihmisiä, joilla on oikea käsitys siitä, mitä evankeliumi oikeastaan on ja siis myöskin mitä Jumala tarkoittaa murheella. Kuka ahkerasti on semmoisten ihmisten parissa, jotka elävät hädässä ja puutteessa, se tekee jok'ikinen päivä sen huomion, että ainakin yhdeksän kymmenestä ei tiedä mitään Jumalan pyhästä kurituksesta eikä hänen rauhan-ajatuksestaan. Tylsinä, kylminä ja toivottomina seisovat he lehtensä luoneitten puitten lailla kun heitä murhe kohtaa, tahi kysyvät he farisealaisella mielellä: "Kuinka voi Herra Jumala antaa tämän kohdata minua, vaikk'en ole tehnyt mitään pahaa, en pienelle lapsellekaan!" Tahi rupeevat he suoraan kapinaan taivaan kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan sanoen kylmästi ja katkerasti: "Sittenkin pitäisi muka uskoa, että Jumala on rakkaus!"

Joka nyt seuraten Kristusta tahtoo olla ihmisten kalastaja, sen tulee lähestyä noita onnettomuuten joutuneita kurjia ihmisiä, jotka niin surkeasti hakevat lohdutusta eivätkä kuitenkaan mitään turvaa saa. "Sekaisessa vedessä onkimisesta" ei muutoin ole juuri suurta kunniaa, mutta jos me "sekaisella" vedellä tarkoitamme murhetta ja murheellisia, niin on "sekaisessa" [20] onkiminen pyhä ja jumalallinen toimi. Silloin ei puuhaa saadaksensa hyötyä ihmiskumppalinsa onnettomuudesta, kuten esim. juutalaiset ja "kristityt" koronkiskurit tekevät, — ei suinkaan, vaan silloin koettaa saada ihmiskumppalinsa siihen tilaan, että heidän onnettomuutensa heille itsillensä tulisi hyödyksi, että se tulisi vielä ijankaikkisen ilon lähteeksikin. Semmoisten huolien aikana ovat ne hyvänä vaikutusalana evankeeliumille, jotka eivät ole tukahduttaneet rakkauttansa totuuteen. Nyt on rauta kuuma ta'ottavaksi. Mutta tarvitaanpa vielä seppääkin, joka sen tekee, sillä ei rauta voi itseänsä takoa. Towern'in ihmiset auttoivat varmaankin toinen toisiansa ja antoivat sillä tavoin oivallisen esimerkin pyhien seurakunnasta. Toinen hiili lämmitti toistansa ja ylläpiti sen tulta, ja kirjoitukset seinilläkin olivat jo itsestänsä "sanattomia taivaanlauluja". Mutta useimmat ihmiset eivät tunne sitä Jumalan sanaa, mikä kalliot halkoo, eivätkä sitä, mikä on hunajaa ja palsamia. Lähesty siis sinäkin kärsiviä veljiäsi ja sisariasi. Olkoonpa heidän hätänsä kuinka suuri hyvänsä, olkoon sinun voimasi kuinka heikot tahansa, — kunhan sinä vaan olet varma ja iloinen uskossasi, niin voit sinä Jumalan avulla saada suuria aikaan, ja silloin saat sinä jo täällä maan päällä nähdä Jumalan autuuden. Ja semmoiseksi avuksi olemme me kutsutut, jos me olemme Kristuksen opetuslapsia ja kun me olemme Kristuksen opetuslapsia.

Kerran sanoi minulle joku virkaveljistäni, ett'ei hänellä ollut lahjaa puhua surullisten ja masennettujen ihmisten kanssa, ja että hän sentähden mieluimmin oli ryhtymättä semmoiseen keskusteluun. Mutta tämä on enemmän kuin arveluttava puhe katsoen siihen, että puhuja oli Kristuksen palvelija. Epäilemättömästi on toisella kristityllä, ja siis myös toisella saarnaajalla, suurempi luonnollinen taipumus kuin toisella asettua ihmiskumppaleinsa ja etenkin kärsivien ihmiskmnppaleinsa sielun tilaan. Onpa sääliväisyydenkin ja armeliaisuudenkin karisma (armolahja). Mutta johonkin määrään on kaikilla armon saaneilla osansa sitä, — tahi muussa tapauksessa he eivät ole saaneet armoa. Missä on valoa, siellä on valon heijastustakin. Lohdutuksen lahjaan kuuluu etupäässä sääli, myötätuntoisuus, osanottavaisuus — ja tuo syvä sydämellisyys lauseessa: "Hänen tuli surku", kaikki muu seuraa kyllä itsestänsä, — sääliväisyyden kyynel, moniaat köyhät sanat, lämmin kädenpuristus, huomautus ylöspäin, hyvä neuvo, avulias teko, missä se on mahdollinen. Mutta milloin tätä sydämellistä sääliä ei ole, silloin on mahdotonta mitään tehdä; silloin ei saa lii'oin pakoittaa itseänsä lausumaan myötätuntoisia sanoja eikä vaivata sydämestään huolehtivia ihmisiä osanotto-tervehdyksillä. Mutta joka ei tunne sydämellistä sääliväisyyttä, sen ei tarvitse uskottaakaan itseänsä olevansa kristitty. Armeliaisuus on aina ollut todellisten kristittyin tuntomerkki ja se se tulee olemaankin siksi, kunnes mitään armeliaisuutta enään ei tarvita ja ainoastaan Jumalan armon kiitos on jäljellä.

Mutta voi kärsivää maailmaa, jonka tuhansista haavoista vuotaa verta, joll'ei muut kuin ainoastaan papit rupeisi lohduttajiksi. Kuinka ne riittävät niin monelle? Kuinka he riittäisivät niin monelle, vaikka he kaikki olisivatkin "lohduttavia ihmisiä", joka, paha kyllä, ei ole laita! Eivät suinkaan, kaikilla Kristuksen mies- ja naisopetuslapsilla on pyhänä ja autuaana kutsumuksena etsiä huolehtivia, niin kuin metsästäjä etsii otusta. Kuinka suuri valta sielujen yli onkaan esim. lääkärillä, joka ei anna sairaille ainoastaan lääkkeitä ruumista varten, vaan myöskin ijankaikkisen parannuksen sanan. Mutta voi sentään, niin kauhean monet meidän lääkäreistämme ovat sidotut materialismin ja naturalismin kahleisin. Ainoa lohdutus, minkä he antavat toivottomasti sairaille on vaan lii'ankin usein siinä, että he kuvittelemalla perättömiä antavat heille toiveita, jotka pian näyttäytävät hajanaisiksi ja jättämät jälkeensä epätoivon. Mutta minä olen useinkin nähnyt oivallisia esimerkkiä siitä, kuinka ihmeellisen vaikutuksen tekee kärsivässä juuri hurskaan lääkärin lausuma suora, yksinkertainen Jumalan rakkauden sanoma. Ja se vaikuttaa sitä voimakkaammin, kun sitä silloin ei voinut odottaakaan. Todenteolla meidän tulisi ahkerasti rukoilla lääkäreimme kääntymistä; he voisivat, vaikka vaan muutamalla sanallakin, tulla sangen vaikuttaviksi evankelistoiksi.

Mutta nyt minä puhun jokaisesta kristitystä veljestä, vaikka hän sitten olisi kuinka halpa ja sivistymätön. Joka iloitsee lunastuksestansa Kristuksessa, sen tulee myöskin todistaa tätä lunastusta ja etenkin niiden joukossa, jotka huokailevat Jumalan määräämäin kuormain alla. Hänen täytyy heille selittää, mitä se merkitsee, että vaikka Jumala on rakkaus, hän kumminkin kohtelee heitä niin julmasti. Meidän ei tule olla niin huolissamme, eikä niin kainostellen tuoda esiin tätä todistusta, kuin se olisi jotakin salatavaraa, vaan meidän tulee lujasti ja vapaasti todistaa: "Katsos, veljeni, tuota se tarkoittaa, niin se on aijottu!" Me emme saa hämmästyä, joll'ei meitä käsitetä, vieläpä kiivaasti käsketään poiskin. Kokemus näyttää, että evankeeliumia säännön mukaan vasta tuonnempana paraiten käsitetään, ja että ne sen suurimmalla mieltymyksellä ottavat vastaan, jotka sen suurimmalla kiivaudella torjuivat luotaan.

Ja puhuessani siitä palveluksesta, jota meidän tulee osoittaa kärsiville, ajattelen minä etenkin naisia. Naisessa on enemmin luonnollista sääliväisyyttä kuin miehessä; naisella on luonnostaan suurempi määrä sitä hiljaista taivaallista voimaa, joka soveltuu asettautumaan toisten ihmisten sydämeen; hänellä on myöskin (ainakin mitä ruumiin tunteihin tulee) suurempi luonnollinen taito tehollisesti auttamaan, ja lempeästi lievittämään. Myöskin kova sana tulee pehmeämmäksi naisen pehmeillä huulilla ja hänen pehmeällä äänellänsä. Oi, rakkaat sisaret, teidän täytyy ilman sisaruston pukuakin ja diakonissan toimea, kaikkien tulla diakonissoiksi, s.o. kärsiväisten palvelijoiksi. Jumala on teidät varustanut siihen tarkoitukseen niin, että te siinä suhteessa olette miehiä paljon etevämmät. Sillä tavoin kuin nainen armahtaa lastansa, ei kukaan mies voi armahtaa. Mutta tätä äidin-lempeyttänne ja rakkauttanne teidän tulee osoittaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat kärsimyksissä ja joiden luokse teillä on tilaisuus päästä. Te ette lii'oin saa kainostella ja olla huolissanne, etenkin kun kärsivät ovat teidän omaa sukupuoltanne. Teidän tulee hyljätä kaikki vastenmielisyys ja kaikki väärä häveliäisyys auttaessanne esimerkiksi niitä onnettomia sisaria, jotka ovat langenneet nimittämättömiin synteihin. Kuka heitä voi jälleen nostaa heidän surkeasta tilastaan, joll'ette te sitä tee? Senlaisista synneistä me miehet emme juuri voi puhua langenneitten naisten kanssa itse punehtumatta ja saattamatta heitä punehtumaan.

Mutta minä olen jo sanonut, että kaikella tällä meidän ei tule tuoda ainoastaan armeliaita sanoja, vaan itse koko armeliaisuuden, senlaisen armeliaisuuden, jolla siis tarkoitetaan, kuinka parhaiten voisi todellakin lievittää ja helpoittaa vaivaa. Meidän ei myöskään tule koskaan tarjota heille evankeeliumia tarjoomatta itse itsiämme, minä tarkoitan sydäntämme. Myös niitäkin tulee sinun lähestyä, jotka tuntevat evankeeliumin, että he oppisivat tuntemaan pyhien yhteyttä. Oi, kuinka hyvin uskovainenkin kristitty tullessansa synkkään laaksoon tarvitsee lämpimää kättä, joka sulkeutuu hänen kylmään käteensä! Ajatteleppas, kuinka sääliväisyyden kyynel virvoittaa ja saattaa paljon helpommin uskomaan Jumalan säälivään rakkauteen! Kuinkahan monet ihmiset olisivatkaan pelastuneet toivottomuudesta, johonka he vajosivat, jos heillä olisi oikealla hetkellä ollut tarjona lämmin käsi, hiljainen kyynel! Tuntiessansa olevansa yksinänsä, unhoitettuna, hyljättynä voi todellinenkin kristitty joutua hyvinkin vaaralliseen tilaan; tämä tunne se monta kertaa tekee kääntymättömästä ihmisestä ihmisvihollisen tahi pahantekijän (johon edellisestä ei ole pitkää askelta). Tähän vastakohtana oli Towern'in synkkä vankeus esikartano taivaasen, koska siellä muodostui seurakunta uskovaisia, jotka näyttivät toinen toisellensa tien autuuteen.

Kristinusko voitti kerran maailman sillä, että se toi palsamia sen verta vuotaviin haavoihin. Ihmiskunnan kärsivät jäsenet ne etupäässä ojensivat vapisevat kätensä evankeeliumia tavoittamaan. Kristinuskon temppelin rakennusaineina maailmassa eivät olleet lihan jälkeen jalosukuiset, eivätkä monet rahasta, kunniasta ja tiedosta rikkaat, vaan kaikenmoiset köyhät orjat, vainotut naiset, perinnöttömät ja ahdistetut, sairaat, murheelliset, vainotut, työtä tekevät ja raskautetut. Ja rakennusmestareina olivat "teuraslampaan" arvoisina pidetyt, mutta huolimatta siitä jumalallisella sääliväisyydellä ja rakkaudella täytetyt ihmiset. Ja meidän aikoina 19:llä vuosisadalla, on käyvä aivan samalla tavoin. Ei suinkaan niin, kuten E. von Hartmann arvelee, että evankeeliumi on nyt ylipäänsä ainoastaan köyhiä ja vaivaisia varten. Päinvastoin kukaan ihminen ei tule evankeliumitta elämään. Mutta köyhillä ja vaivaisilla on se etu herra von Hartmann'in ja kaikkien sukukuntamme ylpeitten ja itsevaltiasten henkilöitten suhteen, että heidän on helpompi oppia tuntemaan köyhyyttä ja kurjuutta, mitkä muitten silmillä nähden ovat kultapaperilla verhotut. Vaivaiset oppivat helpommin tuntemaan sisällisen kuoleman ja turhuuden kaikessa maallisessa omaisuudessa ja nautinnossa ja semmoisen omaisuuden hankkimisen välttämättömyyden; joka ei ole riippuvainen maallisesta luoteesta ja vuoksesta, — sanalla sanoen vapahtajan ja evankeeliumin.

Joka vielä ei tiedä, että usko on voitto, joka voittaa maailman, hän menköön niihin majoihin, joissa asuvat "maan hiljaiset", ne Jumalan lapset, jotka kuitenkaan eivät tahtoisi vaihtaa asemaansa kadehdittavimpain onnenpoikain kanssa, jotka taivaan lohdutuksetta nääntyvät keskellä nautintojansa. Mutta joka jo on saanut kokea evankeliumin voimaa sydämessänsä, hän osoittakoon olevansa se, mikä hänen tuleekin olla, maailman valkeus, se valo, mikä pimeät ja synkät sydämet tekee valoisiksi. Missä tauti on vieraana, siellä tulee kristittyin olla sen seuralaisina, jotka eivät voi kulkea spitaalisen, luuvaloisen, halvatun, sokean ja kuuromykän ohitse nostamatta häntä lo'asta. — Osoita myötätuntoisuutta ja osanottoa ihmiskumppaliesi ruumiillisiin kärsimisiin. Älä ole liian "hurskas", liian "jumalinen", älä ole sadussa kerrotun kylläisen hevosen kaltainen, joka lohduttaen nälkäistä aasia korkealla filosofialla ja saa vastaukseksi: "Puhuessasi puutteesta ja kärsivällisyydestä, vaikk'et itse ole kokenut mitään hätää, nousee viisautesi sinun kylläisestä vatsastasi." Ei mikään ole niin paha loukkaamaan toista kuin se, että parannuksesta ja uskosta saarnaavainen mies ei voimiensa takaa itse osoita teoissansa lämmintä myötätuntoisuutta ja sydämellistä armeliaisuutta. — Mutta osoitakin sitten, ett'ei mikään kärsimys ole niin vaikea, ett'ei siitä voi tulla elämän lähde. Itke itkeväisten kanssa suruhuoneissa ja haudoilla. Älä saata häpeään evankeeliumia vapahtajasta, joka tekee syntiset autuaiksi, rupeamalla maailman tavoin kuolleitten ylistäjäksi. Eräs on sanonut lauseen, joka on ankara vaan, paha kyllä, aivan totta että: "Evankeelisten pappien pitämät ruumiinsaarnat ovat ruumissaarnoja evankeelisen kirkon haudalla." Minullekin lausui häpeäksensä nykyään jo kuollut superintendentti; "Ruumissaarnojen tulee olla kiitospuheita; sitä yleisö niistä odottaa." Kuinka kurjaa! Totta on, paha kyllä, että niistä sitä odotetaan. Mutta sinun tulee antaa ihmisille sitä, mitä he eivät odota ja mitä he kuitenkin tuhat kertaa enemmin tarvitsevat kuin kaikenmoisia kiitospuheita kuolleista. Mutta jos papit monta kertaa tällä alalla tekevät syntiä, niin tekevät he aivan samaa kuin useimmat heidän seurakuntainsa jäsenistä. Viekäämme kaikki elämän sanaa kuoleman huoneesen — sama se sitten on, olemmeko pappia tahi maallikoita! Mitä on kirjoitettuna Matt. 18, 11; Joh. 3, 16; 1 Tim. 1, 15, on parempi lohdutus kuin kaikki kiitoslorut vainajan hyvistä avuista ja korvaamattomuudesta. Ja samoin kuin sinun tulee käydä katsomassa sairaita ja vaivaisia, niin täytyy sinun myöskin olla saapuvilla kaikkialla, missä on sisällistä ja ulkonaista hätää ja etenkin niiden luona, jotka ovat omassa aikaan saamassansa hädässä, on auttava käsi kaikkein enimmin tarpeen. Voi meitä itsekkäitä ihmisiä, me vältämme mielellämme kaikkea murhetta, sillä se häiritsee meidän huvituksiamme ja hyvinvointiamme. Me tahdomme iloa ja iloisia kuvia. No niin, niitä me saammekin ijankaikkisesta ijankaikkiseen lakkaamatta, ja vieläpä senlaisia kuvia, senmoista autuutta, joita täällä alhaalla maan päällä yksikään ihmissydän ei ole voinut aavistaakaan eikä yksikään ihmissilmä nähdä. Mutta niin kau'an kuin me olemme täällä alhaalla on meidän virittäminen kanteleemme ijäiseen sointuun ja taivaalliseen soitantoon kelpaavaksi, emmekä ainoastaan omia kanteleitamme, vaan vielä ihmiskumppaliemmekin huonossa virityksessä olevia kanteleita. Ja onkopa mistään suurempaa iloa kuin siitä, että onnistuu saamaan semmoisen virittämättömän kanteleen uudestaan heläjämään ja varustamaan siihen kielet taivaanpyhyydestä. Voiko nähdä mitään suurenmoisempaa kuin Jumalallisen auringonsäteen uudelleen valaisevan surusta jäykistyneitä kasvonpiirteitä — vienon, lämpimän kyyneleen kohoavan silmään, joka paljaasta surusta ei voinut enään itkeä, — ihmisen uudelleen kohottavan alasvaipunutta päätänsä sanoen: "Kas nyt minä voin, nyt minä jälleen tahdon sanoa: Taivaallinen Isäni!" — Ajatteleppas, kuinka suurenmoinen, kuinka autuas tunne sinut valtaa, kun joku ihminen puristaa kättäsi sanoen: "Kiitos sinulle, sinä olet minun sieluni pelastanut!"

Ehkäpä sinä arvelet, että se on aivan lii'an korkeata ja suurenmoista, ja ett'et sinä koskaan saa sitä nähdä ja kokea. Mutta niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei ole saanut tästä minkäänlaista kokemusta ja joka vielä ei tiedä, että rakastaminen on samaa kuin elämänsä antaminen ja heittäminen. Niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei tunne itsensä kieltävän rakkauden voimaa. Sinun uskosi on syntynyt Jumalan rakkauden kokemuksesta. Sinun veljesi usko on herätettävä sen kautta, että hän saa kokea sinussa olevan rakkauden, jota hän ei vielä ymmärrä, vaan jota hän kuitenkin saa kokea. Niin tulee hänkin uskomaan Jumalan rakkautta, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy. Se rakkaus, joka on Jumalasta syntynyt, uskoo kaikki, toivoo kaikki, kärsii kaikki; mutta se voikin kaikki, sillä se on Jumalasta syntynyt. Uskotkos sen?