Joku aika takaperin sain minä kukkia muutamalta naisystävältäni Ruotsista. Ne olivat tosin kyllä vaan maalatuita kukkia, mutta kuitenkin ne virvoittivat minun sydäntäni. Ei suinkaan etupäässä sen tähden, että ne olivat hyvin kauniisti ja taiteellisesti maalatut, — ei senkään tähden, että ne olivat rakkauden tervehdys kaukaisesta Ruotsista. Ei suinkaan, vaan nämät kukat olivat kuvia niistä kasveista, jotka maailman mainio professori Nordenskiöld oli tuonut kotiinsa ijäisen lumen ja jään maasta. Ystäväni oli heti ruvennut maalaamaan "kukkia lumessa" ja teettänyt niistä jäljennyksiä myytäväksi hoitamansa köyhäin lasten turvalaitoksen hyväksi. Ainoastaan se minun sydäntäni liikutti, että aurinkokulta heti saa puhkeemaan kukkia, tosin hyvin pieniä, mutta hyvin somia kukkia, siinäkin pohjoisessa maassa, jossa on "ikuinen lumi" ja joka ainoastaan muutamia päiviä on vapaana kylmästä jääpeitteestänsä. Jo yksistänsä aron- ja erämaan-kukat liikuttavat meitä. Kun minä noukin vihkosen kukkia Norderney'n hiekkasärkiltä, piti ne minulle aina pienen saarnan. Mutta nämät Pohjoisnavan lumen kukat puhuivat vieläkin mahtavammin. Ne herättivät korvissani kiitoslaulun ijäisen auringon ihmeellisestä voimasta, ihmeitä tekevästä Kristuksen rakkaudesta, joka kylmimpiinkin sydämiin, joissa jo kaikki näyttää joutuneen hukkaan, kuitenkin voi saada uskon, toivon ja rakkauden taivaallisia ruusuja puhkeamaan ja tenhovoimallansa sinne luoda kaikkia hyviä avuja, missä ennen kuolema ja toivottomuus pitivät asuntoa.

Joka seuraa Jesuksen Kristuksen evankeeliumeissa osoitettuja jälkiä, hän voi askel askeleelta nähdä silmillänsä, mitä minä tässä sanon, tarkastelkoonpa hän sitten Kristusta Simon'in vieraspidoissa tahi Kapernaum'in kaduilla tahi ristinpuussa (Luuk. 7: 36-50; Luuk. 23: 39-43). Mutta Jumalan kiitos se, joka tätä kirjoittaa voisi "pohjanseudun kukkain" nimellä kertoa monta ihanaa ja liikuttavaa kertomusta. Mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä onpa todellakin aika lyhyesti lopettaa tämä pitkä luku. Parempi onkin, että lukija omalla kokemuksella hankkii itsellensä semmoisia kertomuksia. "Suloinen on armeliaisuus hädän aikana, ikään kuin sadepilvet kuivana aikana" — Jesus Syrak kirjoittaa 35 luv. 20 v. Minä en tiedä, rakas lukijani, mitä sinä ajattelet apokryfeista, ja mitä minä niistä ajattelen, se ei kuulu tähän. Mutta se on varma, että jos sinä voimiesi takaa pidät huolta sen toteuttamisesta, niin olet sinäkin löytävä, mitä Nordenskiöld löysi, nim. "kukkia lumesta", ja vielä senmoisia kukkia, jotka ovat lakastumattomia ja jotka lakkaamatta levittävät tuoksuansa sinun ympärillesi viimmeisen lopun suurena päivänä. (Matt. 25: 32-40.)

OLETKO SINÄ KÄÄNTYNYT?

1. "Pitkitä!" tahi "ala!" —?

"Useimmat Englannin kristityt yllyttävät itsiänsä ja muita sieluja kääntymään unhottaen, että käännytys on Jumalan työ; — Saksan kristityt taas laulavat aivan hupaisasti: 'Fahre fort! Fahre fort!' eivätkä ollenkaan välitä siitä, ovatko he koskaan päässeet alkuun." Niin sanoi minulle mies, joka perinpohjin oli tutkinut sekä Saksan että Englannin kristillisyyttä. Peljättävää on, että monet englantilaiset ehkä tekevät käännyttämisen käsitteen pintapuoliseksi, maalliseksi ja lihalliseksi ja antavat sen ilmaantua muutamissa uhreissa, te'oissa, toimissa ja kieltäymisissä. Mutta saksalaiset edellyttävät, että se on jo tapahtunut, mitä kuitenkaan säännön mukaan vielä ei ole tapahtunut, eivätkä siis sillä tavoin pääse alkuunkaan. Tätä tarkoitti minun ystäväni, ja epäilemättä siinä onkin hyvin paljon totta. Minä hämmästyin kuullessani ihmisten pelastusarmeijan lavalta tahi muissa herätys-kokouksissa, joissa kävin, ihmeen tyyneesti sanovan: "I am saved" ("minä olen pelastettu") "eilisestä saakka, kymmenen päivää takaperin," aivan niin kuin me kerromme: minä olin eilen saunassa ja pesin itseni puhtaaksi kiireestä kantapäähän saakka. Kaikkialla dissenter'ein kesken puhutaan ihmeen yksinkertaisesti "kääntyneistä" ja "kääntymättömistä."

Kyllä minä tiedän Saksassakin olevan senmoisia seuroja Wupperthal'issa ja sen seutuvilla. Siellä saa ehkä kuulla karjapii'an oikein ilosta loistavin silmin kertovan: "Eilen punaista lehmää lypsäissäni tulin uudestasyntyneeksi" — ja tuo räätälin-sälli tuolla voi aivan tarkalleen sanoa, että hän tuli kääntyneeksi lähetysjuhlassa N:ssä pastori M:n rukouksen aikana. Jospa nyt otaksuisikin jotakin todella sisällisesti tapahtuneen heidän mielessänsä ja ett'ei mitään petosta satunnaisen tunteellisuuden johdosta tulisi kysymykseen, niin erhettyvät kumminkin nämät ihmisparat suuresti ja kauheasti puhuessaan ikään kuin kaikki olisi siinä. Oikeastaan on asian laita senlainen onnellisimmassakin tapauksessa, että jyvä, josta sitten kaikki kasvaa, on vasta kylvetty. Kristillisen elämän elimellisen luonteen käsitys, sepä se juuri puuttuukin Englannin dissenter'eiltä (puhumattakaan pelastusarmeijasta), niiltä Saksan seuroilta, joihin metodismi on päässyt vaikuttamaan; näiltä puuttuu käsitys kristillisen elämän elimellisestä luonteesta, josta Kristus alinomaa huomauttaa, kuinka se vähitellen kehittyy kasvullisuuden järjestyksen mukaan.

Kuitenkin on asian laita vielä pahempi, kun kirkon käsityksen mukaan hurskaat ihmiset yksinkertaisesti edellyttävät olevansa kääntyneitä. Ei edes papit, ei oikea-uskoisetkaan papit saa edellyttää sitä. Ollessani lapsi katsoin minä itseselväksi, että pappi olisi täydellinen kristitty. Mutta "se mielipide oli lapsellinen; ja sitten kun minä mieheksi tulin, hylkäsin minä lapselliset". Kääntyminen ei suinkaan ole semmoinen asia, jota kävisi itsestänsä ymmärtäminen. Ainoastaan sen vastakohta se on, jota itsestänsä käypi ymmärtäminen, sillä kääntyminen ei ainoastaan käy yli vaan vieläpä vastustaakin vanhaa luontoa. Huolimatta kasteesta, kirkollisuudesta, oikea-uskoisuudesta, yhdistyspuuhista, puolue-innosta, huolimatta Jumalan armon moninkertaisista kokemuksistakin, voi aivan hyvin olla kääntymätön. Voipi kyllä olla kääntynyt voimatta mainita aikaa, hetkeä ja paikkaa, tietämättä mitään niin kutsutusta parannuksen taistelusta, puhumattakaan parannuksen suonenvedosta — aivan hyvin sopii olla kääntynyt voimatta siitä puhua mitään merkillistä, — mutta kääntynyt ei voi olla olematta todellakin kääntynyt. Minä tarkoitan, että kääntymisen on täytynyt tapahtua joko toisella tahi toisella tavoin, muutoin sinä et ole kääntynyt. — Epäilemättä kääntyminen apostolien aikana tuli paljon selvemmin näkyviin kuin useimmissa tapauksissa meidän aikanamme. Niiden ihmisten töissä ja toimissa, jotka pakanoista ja juutalaisista muuttuivat kristityiksi, oli muutos jokaisen vaikka kuinkakin lyhytnäköisen silmissä päivän selvä. Mutta tähänkin aikaan pitää seuraava lause kääntyneistä paikkansa: "Te olitte ennen sen ja senkaltaiset — nyt olette te käännetyt teidän sielujenne paimenen ja piispan tykö." — Meidän on itsissämme täytynyt kokea armon uudistavaa voimaa; meidän elämämme keskustan, koko meidän ajatuskantamme ja mielemme, meidän elämänsuuntamme ja maailmankatsantokantamme on täytynyt saada uuden suunnan, määrääjänä täytyy meillä todellisuudessa olla jonkun ijankaikkisuuden päämäärän luonnollisen maailmanmielen sijasta. Meidän on täytynyt joutua riitaan ajan- ja maailmanhengen kanssa, muussa tapauksessa me vielä sitä pidämme arvossa. Tämä riitaisuus voi tosin tapahtua vähin erin; se voi tapahtua pitkän ajan kuluessa askel askeleelta, mutta tapahtua sen täytyy. Ja itse asiassa ei ole mitään eroitusta, kuulutko sinä "ihanain sielujen" tahi "pahojen luonteiden" joukkoon; eroitusta ei ole, oletko sinä koko elämäsi ollut kunnon mies, vai vajonnut aina kurjaksi roistoksi saakka. Pietarin ja Johanneksen täytyi kääntyä aivan samoin kuin ristissä riippuvan pahantekijän, ja Betania'n Maria'n aivan samoin kuin Maria Magdalenankin. Tosin pistää kaikkien silmiin enemmin, kun semmoiset ihmiset kääntyvät, jotka ovat eläneet tehden suuria syntejä tahi joiden koko olento on ollut hyvin vastenmielinen. Pelastusarmeijan väen, jotka ehkä vielä neljätoista päivää sitten olivat boksaajia, juoppoja, varkaita ja huorintekijöitä, oli helppo selittää jokaiselle, että he nyt olivat "kääntyneet". Mutta siinäkin missä maalliset ihmiset lihallisilla silmillänsä voivat huomata ainoastaan kiitosta ansaitsevia asioita, ja etenkin niissä ihmisissä, jotka aina ovat huomanneet itsissänsä vaan kiitettäviä puolia, täytyy heidän oman itsensä keskustan, heidän oman itsensä perin pohjin muuttua.

Ei kellään ihmisellä ole rauhaa, joll'ei hän sitä ole taivaasta saanut, sillä ei kukaan tuo rauhaa mukanansa tullessansa tähän maailmaan. Tuo tärkeä kysymys: "Onko minussa rauha? Olenko minä armon osallisuudessa? Olenko minä kääntynyt, olenko uudestasyntynyt?" tunkeutuu sen tähden kuhunkin sydämeen, joka ylipäänsä ei ole tullut totuudesta väliä pitämättömäksi. Kysyessäsi: "Oletko sinä kääntynyt?" heität tulikekäleen ihmissieluun, ja se jolle sinä tämän kysymyksen teet, ei siitä niinkään helpolla pääse vapaaksi, kiukkuilkoon vaikka kuinka hurjasti sen tähden. Minä tiedän yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin useimmat lukijoistani, kuinka häpeällisesti senlaisia kysymyksiä on väärin käytetty. Vielä muistan minä, kuinka muuan seppä Kronenberg'issa minua hyvin fariseuksen tavoin tutkisteli: "Herra kandidaatti. Te aijotte huomenna saarnata meidän kirkossa; oletteko myöskin ottaneet mukaanne kastetodistuksenne?" Sillä hän tarkoitti, voisinko seurakunnalle todistaa olevani kääntynyt. Kun minä seuraavana päivänä otin sepän lauseen johdannoksi saarnaani vastustaakseni niitä, oli tappioni vaalissa varma. — Ja useinkin on suuressa seurassa toiselta puolen pöytää minulta kysytty: "Kuinka on teidän sisällisen elämänne laita?" tahi "Oletko saanut syntisi anteeksi?" tahi muuta samanlaista. Aivan varmaan on tämä sopimattomasti tehty, varmaan on hengellistä häpeämättömyyttä muitten läsnä ollessa sillä tavoin raa'asti koskea toisen sydämen kaikkein pyhimpään. Kunkin tulee ajatella, onko hänellä oikeutta ja kutsumusta tällä tavoin tutkistella toista. Mutta sinun itsesi tulee sitä useammin, rehellisemmin ja vakavammin itsellesi huomauttaa tätä kaikkien kysymysten kysymystä. Minulle olikin näistä kysymyksistä, niin sopimattomat kuin ne olivatkin, kuitenkin pysyväistä siunausta.

Metodismin voima ja oikeus riippuukin siitä, että nämät kysymykset yhtämittaa kuuluvat sen päiväjärjestykseen. Kirkon voimattomuus ei ole vähemmäksi osaksi tullut siitä, että se aivan lii'an paljon on sysännyt syrjään tämän suuren kysymyksen kirkollisuuden ja oikea-uskoisuuden kysymyksien tieltä. Mutta kääntymiskysymys ei ole metodistinen vaan raamatullinen, ja se koskee omantunnon syvimpiä puolia. Se vastaa ihmisen joko selvää tahi epäselvää sisimmäistä halua. Metodistit ovat vaan lii'ankin usein teroittaneet mieliin tätä seikkaa vääristetyllä ja yksipuolisella tavalla. Se on kääntymisen tehnyt yhdenmuotoiseksi unhottaen Jumalan teitten ja sallimusten rikkauden.

Mutta tämä väärinkäytös ei saa meitä estää tunnustamasta itse totuutta minkä se sisältää. Ja joll'emme me kirkon jäsenet pidä silmällä tätä totuutta, niin joutuvat juuri iankaikkisuutta janoovat sielut metodismin haltuun. Mutta kun tuo suuri joukko sivistyneitä meidän kansastamme sallii uskonnon alalla vietellä itseänsä kaikkea ilmestystä vastaan sotivaan "vapaamielisyyteen" ja tällä tavoin on joutumaisillaan nykyaikaisen panteistisen pakanuuden valtaan, — kun edelleen kirkosta vieraantuneet kansanosat (etenkin kaupungeissa) vajoovat törkeään materialismiin, — kuuluu toiselta puolen hyvinkin tärkeitä ääniä, jotka varoittavalla pasuunan-äänellä muistuttavat, että kristillinen seurakunta uhkaa joutua metodismin saaliiksi. Minä en ole seudultani tilaisuudessa tarkastamaan, syystäkö vai syyttömästi metodisteja muistutetaan "laskemasta merkkejänsä toisen kalaveteen" ja saattamasta juuri maankirkon uskollisia ja rehellisiä kristityitä luopumukseen. Eipä minua, Jumalan kiitos, ole pantukaan sitä tuomitsemaan. Mitäpä hyötyä onkaan riitelemisestä? Tosi-asia on se, että ne saarnaajat, jotka loistavilla väreillä kuvaavat noita suuria vastakohtia, syntiä ja armoa, ja ankarasti teroittavat mieliin sanaa "kääntyminen" ja kääntymisen tietä, menneen ja nykyisyyden välttämätöntä vastakohtaa, ja maailman ja Jesuksen seurakunnan vastakohtaa, että ne säännöllisesti tekevät mahtavan vaikutuksen ja että heidän mielipiteellänsä on suuri valta. Eikä tätä sovi sanoa ainoastaan alhaisen ja sivistymättömän väestön suhteen! Ei suinkaan, vaan professorin ja everstluutnantinkin omaantuntoon on kirjoitettu, että he ovat kuoleman omat, niin kau'an kuin he eivät ole tulleet kuolemasta elämään. "Kuolemasta elämään" on päällekirjoituksena kaikelle mikä elämän nimeä ansaitsee. Tähän suuntaan tulee siis saarnankin vaikuttaa. Yleinen syvälle vaikuttava herätys se meille on tarpeen. Voi kirkkoa, jos se on totta mitä eräs nerokas lahkolainen kerran minulle sanoi, nimittäin: "Useimmat maankirkon papit eivät lainkaan haluaisi herätystä; se saattaisi heille lii'an paljon epämukavuuksia". Minä en tahdo uskoa, että tämä useimpien suhteen on totta; mutta ompa sekin jo surkuteltavaa, että todella hurskas ja vielä maailmaa kokenut mies voi ajatella senkaltaista.