Me emme saa kuvailla metodismia kauhukuvaksi, ennen kuin olemme omistaneet omaksemme sen syvän totuuden, minkä se sisältää. Kaikessa tapauksessa on Englannin valtiokirkko 150 vuotta sitten pelastunut perikadosta John Wesley'n, metodismin perustajan, kautta. Senpä tähden tämän, kerran niin vihatun ja vainotun miehen muistopatsas seisookin Westminster Abbey'ssä keskellä kaikkia muita, jotka ovat pystytetyt Englannin kansan suurimpain henkien muistoksi. Sallikoon Jumala, että hän, huolimatta kaikista hänen epäilemättömistä mielettömyyksistänsä ja liikanaisuuksistansa, meiltäkin saa oikeutetun asemansa! Tahi (mainitakseni suuremman nimen) että apostoli Paavali saisi oikeuden mahtavalla kysymyksellänsä "Oletteko te saaneet Pyhän hengen?" ryhtyä meidän sydämiimme.
Mutta tämä kysymys liittyy eroittamattomasti toiseen: "Oletteko te todellakin tehneet parannuksen?" "He is dör de hohle Stroote," sanoivat eräät henkilöt kotiseudullani Reinin varrella niistä, jotka heidän mielestänsä olivat tehneet parannuksen. Ja todellakin, tämä solatie on.
2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä.
Kuten siemenjyväkään ei saa eloa kuolematta, niin ei ole mitään lapsentilaa Jumalan luona, eikä mitään iloista armontilaa ilman syvää parannusta. Nyt on julkinen salaisuus, että "kunnonkin kristittyjen" joukossa on vaan muutamia, jotka oikein sydämmen pohjasta voivat iloita vapahtajastansa, jotka sanan kauniimmassa merkityksessä elävät uskostansa, — vaan muutamia, jotka häiriytymättä mistään, mikä tapahtuu heissä tahi heidän ympäristössään, voivat todistaa: "Me tiedämme lähteneemme kuolemasta elämään"; muutamia, jotka yhtämittaa rohkeasti vaeltavat armo-istuimen eteen saakka.
Jos asian laita on niin (ja niinhän se on!) silloin voi suurin syy siihen olla vaan perinpohjaisen parannuksen puute. Kyllä minä hyvinkin tiedän, että pannaan koko joukko esteitä uskonrohkeudelle, ja mitä tämän suhteen sanotaan, on hyvinkin perustettua. Etenkin huomautetaan, että moni kristitty jossakin asiassa vastustaa Jumalan hengen kuritusta, että he esim. eivät tahdo antaa anteeksi jollekulle yksityiselle ihmiselle tahi ett'eivät he tahdo heittää jotakin pahaa tapaa, tahi he eivät tahdo tunnustaa jotakin vanhaa syntiä. Mutta Herran henki voi puhaltaa ainoastaan silloin, kun hänelle jättää koko sydämmen avaimen eikä säilytä mitään salaista lokeroa omalle varallensa. — Sanotaanpa vielä täydellä oikeudella, ett'ei monta kristittyä tule iloon ja rohkeuteen ihmistenpelon tähden. Epäilemättä on tämä paha tauti. Sinä et enään tunnusta ystäväksesi senlaista ihmistä, joka ainoastaan salassa ja kahden kesken tahtoo olla ystäväsi, mutta joka toisten seurassa tahi ainakaan vihamiestesi joukossa ei tunne sinua. Tosin ei Jesus karkoita luotaan Nikodemusta, mutta hän kääntää pois kasvonsa siitä joka tahtoo jäädä Nikodemukseksi. Meidän aikanamme ruvetaan yhä kauheammassa määrässä pakanain tavalla elämän turulla pilkkaamaan niitä, jotka pitävät arvossa evankeeliumia syntisten vapahtajasta. Joka meidän aikanamme ei tahdo mitään kärsiä vapahtajansa tähden, hän voi pian kirjoittaa kristillisyydellensä kuolemantodistuksen.
Vielä on usein valitettu löytyvän hyvin monta kristittyä, jotka kyllä tahtovat iloita sen lohdutuksen valossa, jonka Kristus antaa, mutta jotka eivät tahdo uhrata mitään, ei rahaa, ei aikaa eikä voimaa Herran asian hyväksi. Tosin ovat senlaiset sielut pahassa vankeudessa. Minä kirjoitan vielä erityisen lu'un siitä, että hän, joka elämänsä meidän tähtemme uhrasi, tahtoo myöskin että me uhraamme elämämme taisteluun ja työhön hänen valtakuntansa hyväksi. Kuinka monta tuleekaan sitten vasta henkensä puolesta iloiseksi ja vapaaksi, kun hän todenteolla Herran asian hyväksi kantaa uhria, jotka todellakin ansaitsevat tämän nimen, ja lakkaa elämästä vaan omaa itseänsä varten.
Mutta eiköhän näillä kaikilla armontilan esteillä ole selityksensä yhdessä ainoassa peruspaheessa, sillä minä tarkoitan, että juuri rehellinen parannus se puuttuu? Voi kumminkin, me emme voi pitää tätä asiaa tarpeeksi suuressa arvossa! Nykyään kuulin minä puhuttavan minun läheisessä yhteydessäni olevan kristityn kuolemasta. Se oli mies, joka ankarammin kuin tuhannet muut oli tuominnut itseänsä. Kuitenkin sanoi hän nyt kuollessansa katkonaisin lausein: "Voi, voi ahdasta reikää! — — Reikä on niin ahdas — — niin ahdas; paksu järkeilevä pää ei tahdo päästä lävitse — — ja kaikki maailman matkakampsut, joihin on kasvanut kiini, eivät tahdo päästä lävitse — — kunnianhimo, sääty-ylpeys, sivistysylpeys!" Onpa kylläkin reikä (tahi, kuten vapahtaja sanoo, "portti") ahdas. Varokaamme me ett'emme hengessämme ole kasvaneet kiini mihinkään, mikä ei voi päästää lävitse!
Mutta lukemattomat hurskaatkaan ihmiset eivät ole huolissaan siitä, ett'eivät he ehkä pääsekään lävitse. Synnin tuska on kristillistenkin ihmisten kesken hyvin harvinaista. Ilma meidän aikanamme on täynnä materialismia ja naturalismia. Ne, joilla on sanan-valta elämän turulla, ovat aikaa sitten kirjoittaneet sanat "synti" ja "velka" satukirjaan. Se ei luonnollisesti ole niiden laita, jotka vielä ovat "jumalisia". Mutta minun mielestäni näyttää aivan lii'an laimea Jumalan kuva saanen vallan hurskaittenkin kesken. Jumalan vanhurskautta, pyhyyttä ja majesteettia otetaan lii'an vähän lukuun. On lii'an pian päästy nauttimaan rakkautta ja armoa, niin että niitä ei oikein käsitetä. Palsami ei paranna märkää sisältävää haavaa, koska lääkäri ei ole leikannut veitsellänsä tarpeeksi syvään.
Jos tarkastelemme suuria malliksi kelpaavia henkilöitä, joissa armon yltäkylläisyyden riemu on niin sanoakseni muodostunut ruumiilliseksi (tässä ajattelen minä Paavalin, Augustinuksen ja Luteruksen kaltaisia), niin huomaamme me heidän tulleen jumalallisen ilon päiväpaisteesen ainoastaan parannuksen pimeän helvetin kautta. Melkeinpä käsittämätöntä on, että pyhän Augustinuksen "Tunnustuksien" kaltainen kirja olisi voinut ilmestyä nykyisessä kristikunnassa; melkeimpä käsittämätöntä on, että jonkun nykyajan runoilijan kanteleesta voisi kajahdella senlaisia virsiä kuin nämät: "Sinun tykös, Herra, tulen Ja huudan syväss' vaivass" taikka "Ah kunne kulkenen, Kas tuskan tuntenen". Meissä kaikissa on se heikkous, että me mieluummin tuomme niitä puolia synnistä, jotka vaikuttavat sen, että se näyttää enemmin sairaudelta ja heikkoudelta kuin paheelta ja synniltä Jumalaa vastaan. Me olemme lii'an veltot miettimään Jumalan vihaa synnin tähden. Ja kuitenkin perustuu kaikki, mitä kärsivällisin ja hiljaisin ihmislapsista on puhunut, siihen, että meidän sydämemme, ihmisten sydämet (ei muutamat vaan kaikki ihmis_sydämet_) ovat perin turmeltuneet (Matt. 15; 19). Jesuksen liikuttavan kauniit sanat, jotka uhkuvat paljasta laupeutta, minä tarkoitan sanoja: "Ihmisenpoika on tullut kadonnutta etsimään ja vapahtamaan", — juuri tämä sana onhan se toiselta puolen niin kauhean ankara ja kaiken inhimillisen loiston mitättömäksi tekevä. Kadotettu — jokainen ihminen luonnostansa kadotettu! — voi kuinka kauheata tämä onkaan! Kadotettu ei ole se joka on la'annut olemasta, vaan mikä on tullut pois siltä paikalta, mihin se oikeastaan kuuluu, ja mikä sen tähden ei täytäkään tarkoitustaan ja siten joutuu perikatoon. Vihkisormus on hukassa, kuu se ei enään ole avion sormessa, eikä siis omassa paikassaan. Olkoon se vaan vielä olemassa; se on yhtäkaikki missä se on, ei sentähden tule paremmaksi, vaan se hukkuu likaan. Se on aivan kuin sitä ei olisikaan olemassa, kunnes se jälleen löytyy. — Lapsi on hukassa jouduttuansa pois äitinsä huostasta. Koska se enään ei ole hänen huostassaan, on se onneton; se näkee nälkää ja janoa, se joutuu turmiolle, aivan kuin se olisi kuollut, vaikka se elää. Mutta samoin kuin sormus kuuluu sormeen ja lapsi äidin sydämeen samoin kuuluu ihminenkin Jumalalle. Hän on hukassa, koska hän ilman Jumalata menee omia teitänsä, — sen tähden on hän onneton, rauhaton ja toivoton, kaikki hänen voimansa, lahjansa ja taipumuksensa kasvavat hoidotta ja menevät pilalle. Kunkin, joka haluaa päästä rauhaan, tulee ensin tunnustaa olevansa hukassa, olkoonpa se kuinka arvoa alentavaa hyvänsä. Olkoonpa se sitten hänen korkeutensa tahi joku köyhä Lasarus, — kaikkien täytyy pysähtyen "orjantappuroihin takertuneen" karitsan ääressä vedet silmissä tunnustaa: Minä se olen, Herra Jesus armahda minua, irroita minut, vapahda minut, muutoin olen minä hukassa!
Niin on nyt meidän laitamme, ja evankeeliumin saarna jääpi vaikuttamatta taikka se tekee haitallisenkin vaikutuksen, joll'ei tätä ole ensin saarnattu. — Mutta ei sen tähden tarvitse asiassa mennä lii'allisuuksiin. Ei mikään ole niin paha kammottamaan rehellisiä parannuksen tieltä kuin lii'oiteltu kertomus ihmisten kurjuudesta. Siis pitää karttaa semmoista hirveitten sanojen käyttämistä, kuin seuraavat ovat, joita olen useastikin kuullut innokasten parannussaarnaajain lausuvan: "Ihmisten olemus on syntiä". Jos tämä on totta, on ihminen perkele; silloin Jumalan kaikkivalta (mielettömästi puhuen) ei ole kyllin valtava häntä pelastamaan. — Ei saa myöskään kieltää ihmisolennon kauniita puolia; ei suinkaan, vaan niitä tulee kuvailla halukkaasti, erittäinkin tuota armeliaisuuden puolta, joka monessakin on niin liikuttavalla tavalla kehittynyt, tuota syvää rakkauden ja yhteyden halua, joka piilee melkein jokaisen ihmisen sielussa, — tuota liikuttavaa taistelua, jota luonnollisetkin ihmiset usein taistelevat vapautuakseen itsekkäisyydestä ja lihallisuudesta ja kohoutuakseen lähemmäksi todellista ihmisihannetta. Mutta juuri silloin saa ja täytyykin sitä vakavammin todistaa, että kaikista ihaninkin on kuitenkin kauheasti tahrattu, niin urhollisimmankin sotilaan vihdoin täytyy masentuneena valittaa: "Voi minua ihmisraukkaa, kuka minut vapahtanee?" että kaikista hyvistä taipumuksista ja liikutuksista huolimatta itsekkäisyys sydämen pohjassa kumminkin saa alinomaa uusia voittoja, että meillä siis ainoastaan itsiimme turvautuessamme ei ole vähintäkään toivoa koskaan voida tarttua pikkuseenkaan Jumalan viitan kulmaan huudahtamatta Esaian kanssa: "Voi minua, minä joudun hukkaan!" — että meidän ja vapahtajan välille avautuu niin leveä, syvä, niin pohjaton juopa kuin ajatella voi, ett'eikä koko ihmiskunnan alalla löydy ainetta tämän juovan täyttämiseksi. Sanalla sanoen: autuaana (eli Jumalan kanssa yhtä) oleminen, on ja tulee olemaan ihmiselle mahdotonta, joll'ei hänelle ja hänessä tapahdu Jumalan armon ihmettä.