Johda ne sitten, jotka tämän ymmärtävät Golgatan ristin juurelle, joka on niin synkeä ja salaperäinen ja kumminkin murretuille sydämille valaisee jumalallisen autuuden paljastetun istuimen. Selitä heille sanat "Eli, Eli"; osoita heille, että maailman sovitusuhri täällä on täytetty, että maailman synnit täällä häviää ijäisen rakkauden syvyyteen ikään kuin kipinä lainehtivaan mereen. Älä pelkää, että nämät ihmiset, joiden sydämistä veri vuotaa, kammoovat tämän ihmeen ihmeellisyyttä. Päinvastoin he kammoksuisivat joll'ei se, jonka tulee kohottaa koko maailma saranoiltansa ja tehdä heidät itsensä todellisiksi Jumalan lapsiksi, olisi ihmeellistä. Selitä heille ristiä ja opeta heitä astumaan sen luokse rukoillen tunnustain: "Sinä, Jesus, olet täyttänyt maailman syntein sovituksen, sinä olet minunkin syntini sovittanut. Me ylistämme sinun armoasi, että me olemme pelastetut."

Joka tämän uskoo, se saa rauhan; joka tämän uskoo, tulee Jumalan lapseksi; joka tässä pysyy kiini, se jääpi armon osallisuuteen. Mutta samalla kuin tässä pysyy kiini, kykenee myöskin kaikkiin hyviin töihin. Usko ja pysy lujasti, huolimatta perkeleestä ja maailmasta, kaikesta miltä silmiin näyttää, vakavasti siinä kiini, että sinä olet vapahdettu ett'eikä kukaan voi sinua temmata pois Jesuksen kädestä. Voi, kuinka monta todellista kristittyä tuo tässä alinomaa esiin kaiken näköisiä ehtojansa ja esteitänsä, kysymys- ja ajatus-merkkejänsä; he sanovat: "Mutta minä en tiedä mitään Jesuksen rauhasta". (Ja todella onkin ihmisiä, etenkin hermotautisia, joidenka sielunvoimat ovat aina sidotussa ja kärsivässä tilassa). Toiset sanovat: "Minä en edisty taistellessani syntiä vastaan; minä en voi huomata pyhityksen edistyvän itsessäni". (Ja tosin kyllä rehellisetkin kristityt ovat monet vuodet samalla asteella ja koettavat turhaan ponnistella päästäkseen irti, vaikka toiselta puolen taas suurin edistys tapahtuu siellä, missä sitä vähimmin huomataan). Mutta olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä; sano sinä näille rehellisille sieluille, että he vielä ovat la'in orjuudessa, kun he mittailevat armontilaansa edistyksensä mittarilla; — sano heille, että he häpäisevät vapahtajaansa ja halveksivat hänen uhriansa epäillessänsä, tokko hän täyttää tekonsa heissä. Sano heille, ett'ei heidän tunteillansa ja mielellänsä ole mitään tekemistä kysymyksessä olevan asian kanssa. Sinun puolestasi syntiä enään ei ole olemassa, jos sinä todellakin tahdot ett'ei se enään ole olemassa. Salli vapahtajan ainoastaan olla, mikä hän tahtoo olla ja mikä hän on! Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin katsoa Kristukseen, ylistää häntä ja avata kaikki sydämemme akkunat ja ovet hänen kirkastamalle ja uudistamalle valollensa.

Tämä on se tie, joka vie iloiseen, itsenäiseen, vapaasen, koko elämän valtaamaan ja hallitsemaan kristillisyyteen. Ja kun asiat niin ovat, silloin ei tule esiin ainoastaan "oikeat uskonhedelmät" (joista Johannes Kastaja puhuu); eipä suinkaan, silloin tapahtuu vielä suurempiakin, sillä Hengen hedelmät (Gal. 5: 22) tulevat täällä ilmi taivaallisessa ihanuudessaan. Pelastusarmeijan kokouksissa (olipa niissä kuinka paljon surun ja vihan syytä hyvänsä) tulin minä kumminkin johonkin määrin kateelliseksi, kun nämät kummalliset miehet ja naiset esiintyivät innolla kertoen, että heillä nyt joka päivä oli lämmintä ruokaa, että vaimolla ja lapsilla oli siistit vaatteet yllä, että heidän akkunansa olivat kirkkaat ja läpinäkyvät, sen jälkeen kun he olivat liittyneet pelastusarmeijaan. Tosin kyllä pöytä puhtaine liinoineen ja höyryävine soppalautasineen, villapaita ja reijätön nuttu, kirkkaat akkunanruudut ulkopuolella kukkivine kasvineen, ei ainoastaan li'asta vaan myöskin kaikesta sopimattomasta puhdas paita, — kaikki tämä ei ole mikään kristillisen elämän todistus, kaikkea tätä voi olla ilman kristillistäkin elämää. Mutta missä ennen ainoastaan tämän vastakohtaa oli nähtävänä, ja nyt kristillisyyden kautta muutos parempaan on tapahtunut, — ompa silloin jo tämäkin jotakin suurenmoista. Joll'ei se olekaan mikään oikean kristillisyyden todistus, niin on se ainakin heränneen elämän todistus. Nämät ihmiset voivat kumminkin kertoa jotakin mitä Jumala on heille tehnyt, senjälkeen kun he olivat alkaneet kääntää kasvojansa hänen aurinkonsa puoleen. Ja sanottakoon mitä hyvänsä; missä elävää kristillisyyttä on, siellä täytyy myös jotakin "tapahtua". Elämän tulee saada toinen muoto ei ainoastaan sisällisesti vaan myöskin ulkonaisesti. Vapahtajamme sanoo: "Katso, minä teen kaikki uudeksi!" Mutta miljoonien hurskasten ja kirkollisten ihmisten elämä kulkee yhä vaan samaa laatua; aina vaan samoja lauseparsia, samoja tunnustuksia, samoja puolue- ja mahtisanoja, samoja kirkossa ja ehtoollisella käyntiä, siihen vielä vähän yhdistystyötä, silloin tällöin pieniä raha-uhrauksia, mutta — mitään erityistä ei tapahdu. Ei mikään enkeli sekoita sydämen lammikkoa, niin että sen vesi tulisi liikkeesen ja se itse tulisi terveyslähteeksi (Joh. 5). Ei mikään palmupuu tee katkeraa vettä makeaksi (2 Mos. 15). Sillä ei ole milloinkaan hetkiä, jolloin sopisi sanoa: "Minä olen nähnyt Jumalan kasvosta kasvoon, ja minun sieluni on vapahdettu" (1 Mos. 32: 30). Eletään vanhoista kokemuksista, eikä uusia ääniä kai'u kanteleesta, kuten Ps. 116: "Sitä minä rakastan, että Herra kuulee minun rukoukseni äänen". On kyllä hetkiä, jolloin kumarrutaan katajan juurelle erämaassa (1 Kun. 19), mutta ei vapahtaja voisi sanoa: "Minä näin sinut viikunapuun alla" (Joh. 1: 49). Mitä nämät kristityt kutsuvat rukoukseksi, ei ole Herran silmissä rukousta, sillä hän tahtoo sydämmen uhria. Mitä nämät kristityt kutsuvat "teoiksi", ne eivät ansaitse tekojen nimeä, sillä niistä puuttuu pyhän rakkauden tuoksu. He laulavat kyllä: "Laupeutta olen saanut kokea", mutta jos he rehellisesti tahtovat myöntää, niin ei tämä tunnustus tuota heille iloa, ja sen tähden ei myöskään heillä ole valtaa tehdä muita onnellisiksi.

On kyllä, Jumalan kiitos, poikkeuksia, jokseenkin monta erinomaista poikkeusta. Ja etenkin meidän aikaamme evankeeliumi osoittaa enemmän kuin koskaan ennen maailman valoksi ja suolaksi. Monta poikkeusta löytyy. Mutta verraten niiden kristittyjen suureen paljouteen, jotka kutsuvat itsiänsä kristityiksi, on niitä ainoastaan pieni luku ja ne ovat siis poikkeuksina. Joka tätä lukee, se ottakoon siitä vaarin ja antakoon tuon yksinkertaisen aivan lii'an nopeasti saavutetun "I am saved'in" muuttua mokomaksi omantunnon kysymykseksi: "Olenko minä kääntynyt?" Ehkäpä hänen silloin käy samoin kuin vanhan hurskaan kenraalin. Tämä oli omastaan ja muiden ihmisten mielestä vuosikymmeniä sitten kääntynyt. Mutta muutamana aamuna, kun hän hartaushetkellänsä luki, mitä Luk. 15 lu'ussa on kirjoitettu, pani hän raamattunsa kiini sanoen kyyneleet silmissä: "Ehkäpä minun on jo aika toden teolla kääntyä!"

YLEINEN ASEVELVOLLISUUS.

I. Pelastuminen antaa halua pelastamaan.

Tuosta maailman mainiosta Windsor'in linnasta, joka kohoo korkealle ilmaan Thems'in äyräällä olevalla kalliolla, olisi minulla paljonkin kertomista. Mutta minä vien heti lukijan ihanaan göötiläiseen kappeliin ja pysähdyn heidän kanssansa vähäpätöisimmän muistopatsaan ääreen, mikä siellä cm. Se on marmorinen kuva viimmeisestä Hannover'in kuninkaasta Yrjö V:nnestä, joka ensin tuli sokeaksi ja sitten menetti kruununsa. Tämän kuvan alla on kaksi raamatunlausetta. Edellinen kuuluu: "Hän on saanut valtakunnan, joka ei järistä taida"; toinen: "Sinun valkeudessas, o Herra, me näemme valkeuden!" Olisin voinut vaikka ääneen ilosta riemuita taas nähdessäni, mitä niin usein ennenkin jo olin nähnyt, nimittäin raamatun olevan pohjattoman aarre-aitan, jumalallisen lohdutuksen kaivannon, joka kaikkiin olosuhteisin lahjoittaa kalliimpia helmiä ja joka ei koskaan kuihdu. Onhan aivan kuin nämät molemmat raamatunlauseet olisivat kirjoitetut erityisesti tuota kova-onnista ruhtinasta varten, joka kolmen vuosikymmenen ajan vaelsi pimeydessä ja jonka sitä paitsi täytyi menettää kruununsa ja kuningaskuntansa? Me tahdomme mielellämme toivoa, että nämät Jumalan sanat hänen suhteensa ovat käyneet toteen että hän on löytänyt kukistamattoman kuningaskunnan ja että hän Jumalan luomattoman valon säteissä näkee valon, joka valaisee sekä ruumiin että sielun. Kuitenkin on tämä toivo meille kaikille välttämätön.

Silmät meille, Herra, anna
Valoasi näkemään:
Sillä suurin kurjuus oisi,
Ell'ei päivääs nähdä voisi! —

Tämä on nyt meidän valituksemme. Ja joskin Jesus meille on noussut maailman valkeutena, niin jää kumminkin vielä paljon pimeäksi, kävellessämme kuoleman haamu yllämme täällä kuoleman maailmassa. Kuten öljyvalo näyttää himmeältä kaasuvalon rinnalla; kuten kaasuvalo heittää varjon sähkövaloon, niin on ajan valo näyttävä paljaalta pimeydeltä, kun kerran ijankaikkisuuden aamurusko valaisee meitä, kun hiomattoman valon säteet muuttumattomassa taivaallisessa ihanuudessaan ensi kerran sattuvat meidän silmiimme. Mutta tämä toivo on meissä oleva silloin vaan elävänä, autuuttavana ilona, jos me Jumalan koulussa täällä maan päällä päivä päivältä pyrimme pääsemään taivaallisen "silmävoiteen" osallisuuteen. Ei mitään näytä olevan luonnollisempaa, kuin että me käsitämme itsemme, eikä kumminkaan mitään sen harvinaisempaa ole, ainoastaan niille se onnistuu, jotka joka päivä anovat taivaasta valoa, rohkeutta ja nöyryyttä tunteaksensa itsensä. Jumalan maailmanpelastuksen ajatusta, sen korkeutta ja syvyyttä, ei opi tuntemaan kukaan, joka kerrassaan luulee tämän opin löytäneensä. Ainoastaan se, joka Paavalin kanssa rukoilee valaistuja järjen silmiä ja joka syvästi tuntee mielessään, että "nyt me näemme niin kuin peilistä tapauksessa", — hän ainoastaan voi nähdä sen sydämellisen ilon, että yhä enemmin tähtiä rupee nousemaan armon taivaalle hänen viehättyneen silmänsä nähdä.

Mutta myöskään, kun on kysymys asemastamme maailmaan, kun on kysymys töistämme ja toimistamme ihmiskumppaleimme kesken, ei rukous: "Anna minun nähdä" saa koskaan kuolla. Paavalin kysymys: "Herra, mitä tahdot, että minun pitää tekemän?" täytyy alinomaa uudestaan tulla eläväksi. Sillä kristityn tulee todellakin tehdä jotakin maailmassa, koska hän kerran on kristitty s.o. kun ja koska hän on oppinut tuntemaan, mitä Jumala on tehnyt hänen hyväksensä ja vaikuttanut hänen sieluunsa. Se, joka on kokenut evankeeliumin voimaa, hänellä ei saa olla pienempää tarkoitus-perää kuin maailman evankeloitseminen, — hänen täytyy tulla Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi. Jos me itse olemme tulleet pelastetuiksi, tahdomme me myöskin, että muutkin pelastuisivat, muussa tapauksessa me emme ole pelastetut.