Ennen kuin voin herättää Jumalan lahjaa itsessäni täytyy minun uskoa itsessäni löytyvän semmoisen lahjan. Se on jo tullut meille selväksi. Minun täytyy uskoa rikkaan taivaan Herran antaneen minullekin jotakin, mitä voisin toisten hyödyksi käyttää. Joll'ei Jumala minulle olisi lahjaa antanut, en olisi minä voinut sitä huomata enkä herättää. Luominen on nimittäin Jumalan asia. Mihinkä hän ei mitään ole luonut, siellä ei mitään olekaan. Mutta sen elähyttäminen ja hoitaminen, mitä sieluun on saatu, se ei ole ainoastaan Jumalan vaan myöskin ihmisen asia, sitä ei Jumala voi eikä tahdokaan tehdä ilman meitä. Niinpä eivät kaikki maailman viisaat yhdessä voi luoda edes pientä siemenjyvää, mutta ihminen voi kyllä hoitaa siemenjyvää, yhtä hyvin kuin hän sen turmellakin voi. Hän voi sen antaa kuolla tahi turmella sen, joll'ei hän sitä oikealla tavalla ja oikeaan aikaan istuta oikeaan maahan. Mutta hän voi myöskin niin hoitaa, istuttaa ja kehittää sitä, että se kantaa kalliit ja rikkaat hedelmät. — Niinpä on jokainen hengellinen lahjakin jumalallinen siemenjyvä, ei vähempää eikä enempää; siinä piilee kaikki, mikä sitten muodostuu korreksi, tähäksi ja hedelmäksi. Mutta sen, joka on saanut siemenjyvän huostaansa, tulee herättää nämät vielä unessa olevat voimat.

Mutta kaikkein ensiksi on lahja havaittava. Tämä nyt olisi hyvin yksinkertainen asia, joll'ei muuta tarkoittaisi kuin se, minkä Jumalan henki toimittaa. Hän voisi kyllä pian meille osoittaa, mihin suuntaan meidän lahjamme ovat taipuvaiset ja mihin asemaan meidät on määrätty. Jospa me vaan aina sallisimme hänen osoittaa meille tämän! Mutta tähän vaikuttaa hyvin paljon meidän sydämemme pahankurisuus. Milloin ahnaus, milloin nautinnonhimo, milloin hitaus sokaisee meidän silmämme, niin ett'emme näe, mitä meidän tulee uhrata rahoistamme, ajastamme ja voimastamme. Useinpa tekee tässä ylpeyskin pahan tempun. Valitettavasti ei ole vähän kristityitä, jotka mielellänsä "ovat mukana", kun saavat olla eturivissä tahi hevosen seljässä istuen saavat komennella. Mutta, jos heidän on tekeminen jotakin ala-arvoista, vähäpätöistä työtä, niin he allapäin pahoilla mielin menevät matkaansa. He peittelevät silloin käytöstänsä moittimalla ja soimaamalla kysymyksessä olevaa tointa, — joka muutoin on senlainen asia, että sitä mikä tuhmuri tahansa voi tehdä. Moittimishalu on oikeastaan saksalaisten kansallisvika, ja jokaisella maamiehellämme, vaikka hänellä olisi kuinka vähän tietoja, on tämä itsemurhaajataito. Lii'ankin usein on se vaan asian todellinen laita, että nämät henkilöt ovat tyytymättömiä, kosk'eivät saa soittaa ensimmäistä viulua. Luonnollisesti he eivät tahdo saada tätä selville, vaan etsivät "hurskaina henkilöinä" hurskaita syitä tähän jumalattomaan toimettomuuteensa. Vanha kertomus miehestä, joka kätki leiviskänsä hikiliinaansa, uudistuu joka päivä. "Onhan se vaan yksi leiviskä", siten tavallisesti lohduttaa itseänsä; mutta salassa taas valittaa, että on ainoastaan yksi leiviskä. Mutta Jumala on nyt kerran niin luonut maailman, että ainoastaan muutamat ihmiset ovat kutsutut suuriin ja silmiin pistäviin toimiin. Yhtä arkitehtiä kohden on tuhat tiilintekijää, rattaittenvetäjää ja apulaista, ja jo muurareita ja salvumiehiä luetaan näiden suhteen vaan tusinoittain. Ja mitäpä tulisikaan sotajoukosta, jossa kaikki tahtoisivat upseereja tahi edes vääpeleitä? Samoin on laita Jumalan valtakunnassa. Siellä sanotaan: älä halveksi vähäpätöistä taipumusta vaan tiedä, että se ihminen tulee olemaan etevin taivaan valtakunnassa, joka täällä oli uskollisin, vaikka hän olisikin ollut ainoastaan vähimmässä uskollinen.

Se on rehellisyys suurin,
Pienimmän mi jyvän kylvää,
Oottaa tyytyväisin mielin,
Luottaen vaan Herraan, he'elmää.

Vastainen vaara on siinä tarjona, että antaa lahjansa mennä hukkaan, koska se on niin suuri ja etevä. Se, jolla vähän on, tulee pian araksi, se, jolla on paljon tulee helposti ylpeäksi ja ajattelee, että kaikki kyllä tulee itsestänsä. Mutta itsestänsä ei tule muu kuin kuolema. Jo kadulta saatu viisaus opettaa meille, että lukemattomat olennot menevät hukkaan, koska he luottavat siihen, mikä heillä jo on. Rikkaitten lapset esim. joutuvat siihen omaisuuteen, minkä he ovat perineet. Useimmat suuret henget ovat ohdakkeisella tiellä tulleet suuriksi vakavasti taistellen ylläpitääksensä elämänsä. Rikasten ihmisten tulee oikein toden teolla suojella lapsiansa ei ainoastaan velttoudesta, lihallisuudesta ja nautinnon himosta vaan heidän tulee myöskin teroittaa heidän mieliinsä, että todellinen elämä on sisällisessä enäntymisessä, uutteruudessa ja innokkaassa työssä; heidän täytyy aina sanoa heille, että heidän isänsä perintö on vaan heidän perikatonsa, jos he siihen luottavat ja ehkä sanovat (kuten moni sanookin itseksensä): "vaikka kaikki köydet katkeisikin, kyllä me kumminkin tulemme toimeen; me emme voi koskaan kuolla nälkään, eikä koskaan puutu ihmisiä, jotka meitä kumartelevat. Sen tähdenhän me olemme rikkaitten lapsia."

Mutta hengellinen vararikko uhkaa vieläkin enemmin, jos on paljon synnynnäistä hengellistä taipumusta, hengellisiä lahjoja ja neroa. Kaikkien vankiloiden asiakirjat voivat kertoa, että pahimmat roistot tulevat niiden riveistä, jotka kerran herättivät mitä loistavimpia elämän toiveita. Arvoituksia selittää hyvin pian se, joka tuntee ihmissydämen. Oppilaat, joille työ on kevyttä kuin höyhen, joutuvat huomaamatta leikki-työhön, jossa he kuitenkin ovat etevämmät huonompilahjaisia. Mutta leikillinen työ on ensimmäinen askel epärehellisyyteen ja laiskuuteen. Mutta laiskuus on, sananlaskun ja jokapäiväisen kokemuksen mukaan, kaikkien paheiden alku. "Kärsivällinen on parempi kuin väkevä", ja uskollinen ihminen tulee ajan pitkään kauemmaksi kuin nerokas, joka on epärehellinen. — Seura-elämässä loistavat kyllä luonnonlahjat ja luonnollinen taipumus. Sukkeluus tahi kauneus, suloinen ääni, taipumus musiikiin tahi se, mitä ranskalaiset nimittävät "esprit"-sanalla, pidetään siellä ennen kaikkia arvossa. Ja kukapa tahtoisikaan halveksia senlaisia luonnonlahjoja? Mutta voi sitä, joka tyytyy siihen, että hänellä on, mitä hänellä on, ja että hänestä pidetään sen tähden, mitä hänellä on ja mikä hän on, huomaamatta, että suuremmat lahjat joita hän saa nauttia pakoittavat hänet kaksinkertaiseen työhön ja toimeen.

Tältä kannalta tulisi oppia tarkastelemaan raamatunkin kertomuksia. Tarkastakaapas esim. Simson'ia, mitä olisikaan voinut tulla siitä miehestä! Kaikki ne lahjat, joita "luonto" tavallisesti kappaleittain lahjoittaa yksityisille henkilöille, oli tämä mies saanut yltäkyllin. Ihmeellisen ruumiin voiman ja sukkelan ja neuvokkaan ymmärryksen, pelkäämättömän rohkeuden ja elävän kekseliäisyyden, erinomaisen miellyttävyyden: suuren taipumuksen soitantoon j.n.e. — Kaikki nämät jalot lahjat hän oli saanut tullaksensa ahdistetun isänmaansa pelastajaksi ja vapahtajaksi. Mutta sen sijaan hän kuolee vihollisten kahlehtimana, jonka helposti olisi voinut masentaa, jos hän vakavalla uskollisuudella ja itseänsä hilliten olisi käyttänyt suuria taipumuksiansa. Mutta kun hän itserakasna piti niitä leikkikaluinansa, niin kävi hänen sitten niin kuin kävi. — Koko joukko muita raamatun esimerkkejä näyttää meille samaa, ja saman saamme nähdä, jos heitämme silmäyksen kadulle. Toiselta puolen näyttää meille israelilaisten nuorukaisten Josefin, Davidin, Danielin ja muiden elämänkertomus, mitä merkitsee: "Jolla on, sille pitää annettaman, että hänellä yltäkyllin olisi", jos tämä vähän tahi paljon omistava käyttää yksinkertaisesti, jumalisesti, nöyrästi ja uskollisesti Jumalan lahjaa ja armoa.

Minä en pyydä anteeksi tätä pientä poikkeemista aineesta. Se on vaan näennäisesti ollut kiertotie. "Herätä se lahja, joka sinussa on" on uskonnollinen totuus; mutta kadun viisaudessakin, kuten olemme nähneet, on sama muistutus. Mutta minkä jo luonnollinen ihminen havaitsee, se tulee hengellisen sitä syvemmästi tuntea. Hänen tulee uskoa saaneensa jumalallisen lahjan; hänen tulee etsiä ja löytää itsellensä omituinen lahja, hänen tulee käyttää tätä lahjaa Jesuksen palvelukseen huolimatta siitä, onko se vähäpätöinen vai loistava. Mikä siitä seuraukseksi tulee, ei häneen koske. Hänen tulee ainoastaan koettaa pyrkiä Jesuksen Kristuksen uskonnolliseksi tunnustajaksi, työmieheksi ja sotilaaksi.

Kristuksen opetuslasten tulee todellisuudessa olla maailman valloittava "pelastusarmeija". Englannin pelastusarmeija nojautuu aivan oikeaan ja järkevään, jumalalliseen ja suureen peri-aatteeseen, vaikka se on alennettu lihan palvelukseen ja sillä tavoin tehty naurettavan muodottomaksi ja pilkalliseksi. Mutta siitä huolimatta on ajatus kumminkin oikea, kuten terävä veitsi eteenkinpäin on kunnon ase, vaikka sitä usein väärin käytetään itsemurhaan. Kristin-usko, jonka sisimmäinen olemus on hellyys, on ulkomuodoltaan te'oissa ja sanoissa, työssä, rakkauden palveluksessa ja taistelussa ilmestyvä tunnustus, jokaisen kristityn tulee koettaa levittää uskoansa, muutoin hän ei ole vakuutettu kristinuskon onnesta ja autuudesta. Kunkin elävän kristityn täytyy kysyä: "voinko minä tehdä mitään voittaakseni sieluja Kristukselle?" Joka alakuloisena sanoo: "En minä voi mitään", hän on yhtä paljon Jesuksen asian pettäjä kuin sekin, joka velttona ja raukkamaisena sanoo: "En minä tahdo mitään tehdä". — Mutta kristityille tuleva työ on sangen erilaista hänen sukupuolensa, taipumuksiensa, varainsa, yhteiskunnallisen asemansa mukaan, sen vapauden määrän mukaan, mikä hänellä on ja sen tavan mukaan, mitenkä hänen elämänsä on muodostunut j.n.e. Ja tämä johtaa meidät vihdoinkin kolmanteen tutkistelemukseen, jolle me myöskin tahdomme antaa uuden päällekirjoituksen, nimittäin:

3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki."

Oletko sinä, rakas lukijani, koskaan lukenut mitään tilastollista kirjaa sisälähetyksestä ja sielussasi mietiskellyt kaikkia noita satoja puuhia ja pyrintöjä, joita siinä kerrotaan? Eikös todellakaan oikein pyörrytä silmissä tutkistellessa kaikkia näitä yhdistyksiä ja töitä. — Silloin ymmärtää, kuinka muuan muutoin hyvin hurskas mies taisi sanoa: "Minä menen ainoastaan yhteen yhdistykseen, nimittäin kaikkia yhdistyksiä vastustavaan yhdistykseen". — Olkoonpa tämä lausuma kuinka sukkela tahansa, niin on se kumminkin täydellisesti ymmärtämätön. Tuleehan huomata, että nämät yhdistykset ovat kaikki tarpeen vaatimia. Ne eivät suinkaan ole saaneet alkuansa senlaisten ihmisten päähän pöllähtävistä tuumista ja oikuista, jotka unettomina öinänsä mietiskelivät valmiiksi jonkun uuden laitoksen. Ei suinkaan, vaan ne suurimmaksi osaksi saattavat huomioon meidän kansamme elämän todellista hätää ja syvää vammaa. Ei voi epäilläkään, että vielä enemmän yhdistyksiä tulee ja täytyykin tulla toimeen. — Mutta ei suinkaan tarvitse jokaisen kunnon kristityn toimia jokaisessa hyvässä yhdistyksessä. Maksuihin ottaa osaa käypi kyllä laatuun, jos on varoja maksaa, mutta toimia ei sovi kuin muutamissa, vaan niissä sitten sydän täynnä rakkautta ja vakavaa intoa. Ainoastaan siellä saa jotakin aikaan, missä jotakin tahtoo saada aikaan. Mutta joka tahtoo olla osallisena kaikkeen, ei tee missään mitään kelpaavaa vaan panee voimansa hukkaan. Siis työnjakoa! mutta työtä! Ne ajat tulevat kohta, jolloin seurakunta pitää historiallisena kummallisuutena sitä, joka tahtoo olla elävä kristitty eikä kuitenkaan ole sisä- eikä ulkolähetyksen mies.