Tänä vuonna olen minä Wildungen'in kylpypaikan kävelyteillä tavannut jotakin, jota minä ennen en ollut nähnyt ja jota luultavasti useimmat minun lukijoistani eivät vielä ole nähneet eivätkä saa nähdä. Minä näin nimittäin kuninkaan, joka veti lapsenvaunuilla kuuden kuukauden ikäistä tytärtänsä. Lapsenhoitajan neuloessa sukkaa tahi lukiessa filosofiaa kuljeskeli vanha Hollannin kuningas ilosta loistavin kasvoin tällä lavalla ympäri lapsinensa, jonka hänen nuori puolisonsa oli hänelle lahjoittanut. Minulle sanottiin, että minulla oli joka päivä tilaisuus nähdä samaa kuvaa. Minulle oli arvokasta nähdä sitä ainoastaan yhden kerran. Ei Wildungen'ista suinkaan puuttunut "ylhäisiä" ihmisiä, joiden mielestä tämä kuninkaan hoitajatoimi ei ollut juuri erinomaisen kuninkaallista, vieläpä semmoisiakin jotka sen katsoivat etikettiä vastaan sotivaksi. Minä, joka, Jumalan kiitos, en lainkaan ymmärrä tuota etiketiksi kutsuttua mitätöntä asiaa, tietysti olin toista mieltä. Ei sen puolesta, että kuningas mielestäni olisi tehnyt mitään urostyötä vetäessään lapsenvaunuja. Sitä ei hän varmaankaan itsekään ajatellut, sillä tekihän hän siinä vaan, mikä hänellä oli mieleen, ja voihan hän tehdäkin, mitä hän tahtoi; sen tähdenhän hän olikin kuningas. Mutta sitä nähdessäni ajattelin kumminkin: kuningas Nebukanezar tahi joku vanhoista faaraoista ei olisi tätä tehnyt. Palveleminen on kuitenkin Herramme Kristuksen kautta noussut mahtavaan arvoon, niin että kuningaskaan ei häpeä vetää lapsenvaunuja. Tästä tulisi kaikkein oppia, ett'ei mikään palvelus alenna ihmistä, jos vaan se palvelus tekee kellekään hyötyä. Meille täytyy olla se tarpeeksi, ja ylhäistä ja kuninkaallista on se sitten Joh. 13: 15, missä Jesus kokoo kaikki opetuslapsensa tuota halveksittua jalkainpesua varten. Hyvähän se on, että me palvelemme lapsiamme; mutta sillä me palvelemme ainoastaan itsiämme. Mutta Jumalan silmissä on se suurta, että me palvelemme köyhiä, vaivaisia, hyljätyitä, kadotetuita, langenneita ja epätoivoon joutuneita, ja sillä tavoin me palvelemme Herraa ja siis vasta oikein itseämmekin. Tätä minä juuri tarkoitin antaessani tälle lu'ulle "Yleisen asevelvollisuuden" nimen.
RAHAKUKKARON KÄÄNTYMYS.
1. "Saksalaisen täytyy kolme kertaa kääntyä."
"Saksalaisen täytyy kolme kertaa kääntyä, nimittäin ensiksi täytyy hänen kääntää päänsä, toiseksi rahakukkaronsa ja kolmanneksi sydämensä", — niin sanoi muuan Englantilainen, joka perin pohjin tunsi ja sydämestään rakasti saksalaisia. Yhtä kaikki, englantilainen lienee ollut viisas mies; kuitenkin on hänen sanoissansa kunnon määrä mielettömyyttä. Me uskomme, että jos n:o 3, siis sydän, on todella kääntynyt, niin ovat n:o 1 ja 2 myöskin samalla kertaa kääntyneet. Vuoren vajotessa mereen, seuraavat myöskin ne huoneet, kalliot ja puut, mitkä siinä ovat, sen mukana. Ei niitä erikseen tarvitse syöstä alas. Pikemmin pitäisi sitten toisen näin kuuluvan lauseen oleman totta; "siitä tuntee kääntyneen ihmisen, että hänen rahakukkaronsa on käännetty". Mutta tälläkin totuudella on rajansa; löytyy kyllä ihmisiä, joiden on helppo antaa pois maallista omaisuuttansa, koska he eivät pane siihen mitään arvoa. Tahi heitä saattaa ja pakoittaa luonnollinen osan-ottavaisuus tahi vielä saastaisetkin syyt antamaan täysin käsin, vaikk'ei heidän päänsä lainkaan ole kääntynyt, vielä vähemmin sydämensä. Mutta näitä ihmisiä, joista raha niin helpolla lähtee, on hyvin harvassa. Säännöllisesti on rahakukkaron kääntyminen siitä todistuksena, että ihmisessä on tapahtunut perinpohjainen muutos. Rahakukkaro on usein sydämen linnoituksessa viimeinen varustus, joka antautuu Kristuksen hengen valtaan. Se jää vielä pitkäksi ajaksi "vanhan Aatamin" päällikkyyden alle kaikkien muitten rintavarustusten, muurien ja tornien jouduttua Herran Kristuksen mielivaltaan. — Valitettavasti jo luonnosta on kirjoitettu syvälle meidän sydämiimme, että rahat ovat nautinnon lähteenä, että sillä, jolla on rahaa on myöskin varma tulevaisuus. Hyvin harvassa löytyy niitä ihmisiä, jotka uskovat saavansa sitä enemmin, kuta enemmin he rakkaudessa antavat. "Rakkaus" on tuhansissa tapauksissa senlainen, jommoiseksi ilmestyy vanhassa runossa:
"Rakkaushan se kaikki voittaa;
'Se on valhe!' sanoi — ropo."
"Raha-asioissa lakkaa sydämellisyys", sanoo lii'aksikin jokapäiväinen sananparsi; mutta, paha kyllä, täytyy myöskin tulla siihen kokemukseen, että kristillisyyskin usein lakkaa raha-asioissa. Mutta tämä ei silloin olekkaan mitään todellista kristinuskoa. Milloin Kristus todellisesti ja alkuperäisesti on tullut eläväksi sydämessä, silloin se hallitsee kaikkia, mitä ihmisellä on ja mitä hän on; silloin tulee tämä Tersteegen'in rukous yhä elävämmäksi: "Herra ota meidän henkemme. ruumiimme ja sielumme ja elämämme, kaikki olkoon sinun vallassasi." Tämä tulee silloin selväksi raha-asioissakin. Joka maailman tuntee, tietää pienen joukon varmoja kristityistä eli, kuten meidän aikanamme sanotaan: pietistien, kaikissa tapauksissa suhteellisesti antavan kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin ne antavat, jotka ovat evankeeliumista vieraantuneet. Ja kun kuulee kerrottavan, kuinka paljon yksistään pienestä veljien seurakunnasta (johon kuitenkin suurimmaksi osaksi kuuluu saksalaisia) ko'otaan pakanalähetyksen hyväksi, niin ei voi muuta kuin hämmästyä ja hävetä.
Huolimatta kaikesta tästä, — niin ei lause saksalaisten kolmenkertaisesta kääntymisestä kumminkaan ole niin aivan perätön. Kullakin kansalla on yksi puoli, joka tekee sen, että se jo luonnostaan on sukua evankeeliumille. Senmoinen puoli on esimerkiksi saksalaisten ihanteellisuus ja syvämietteisyys. Mutta kussakin kansassa on myöskin erityisiä esteitä ja vaikeuksia evankeeliumia vastaan. Englantilaisissa esim. on tarpeen erityinen "kääntymys" tuosta ahdasmielisestä, itserakkaasta kansallisvihasta; edelleen on heissä, kuten olemme nähneet, tuo vaarallinen taipumus muuttaa evankeeliumia uudeksi la'iksi. Niitä esteitä, jotka saksalaisessa nousevat evankeeliumia vastaan, on aivan oikein merkitty sanoilla: "pää ja rahakukkaro". Minä tarkoitan, ett'ei hän tahdo taivuttaa "paksua järkipäätänsä" evankeeliumin totuuden alle; ettei hän tahdo au'aista kukkaroansa, kun Herra Kristus sanoo: Anna minun nyt kerrassaan ottaa oikein aika kourallinen. Mitä tuohon "paksuun järkipäähän" tulee, niin olemme me sille jo edellisissä lu'uissa antaneen ansaitun osansa. Täksi kertaa me pidämme kiini rahakukkarosta; sillä se ansaitsee kyllä meidän tutkimistamme, vaikk'ei sillä ole mitään virkaa, joll'ei se aukea.
Se taas on englantilaisissa paljoa suuremmassa määrin muuttunut lihaksi ja vereksi, että heillä on oikeus ainoastaan hoitaa ja hallita maallista tavaraansa, ja että se on itsestään selvää että heidän tulee jättää siitä osa Herralle. Ei sovi sanoa: "Englantilaiset antavat enemmän vaan sen tähden, että he ovat rikkaammat". Ei suinkaan, he antavat verrattain enemmin, ja he antavat yleensä iloisemmin ja mieluummin. Yleensä kiitetty englantilainen historiankirjoittaja Carlyle on yksi niitä harvoja englantilaisia, jotka täydelleen tunnustavat Saksan kansakunnan suuret ominaisuudet. Kuitenkin hän kirjoittaa (missä paikassa, sitä en enään muista; mutta että hän sen on kirjoittanut, sen minä tiedän): "Saksassa usein ilmestyvät katovuodet, enentyvä köyhyys, teollisuuden aleneminen j.n.e. on seurauksena siitä, että saksalaiset eivät tahdo antaa taivaan Herralle hänelle tulevia kymmennyksiä". Helposti tätä lausetta voi saattaa naurettavaksi; tuhmankin saksalaisen on helppo löytää tämän viisaan englantilaisen lauseen heikko puoli. Silloin sanotaan: Uudessa Testamentissa ei mainita mitään kymmennyksistä. Englantilaiset ovat selvästi jääneet kiini vanhaan Testamenttiin; he paisuvat kymmenyksistä, ikäänkuin olisivat juutalaisia, jotka olivat 100 vuotta ennen Kristusta, ja he katsovat Jumalan maallisen siunauksen aivan vanhan Testamentin kannalta palkaksi, jonka Kaikkivaltias antaa heille niistä asioista, mitä he ovat hankkineet. — Senlaisella puheella Carlyle'n syrjään sysääminen olisi vaan "paksun järkipään" asettamista totuutta etevämmäksi. Tässä lauseessa on se totuus, että jos saksalaiset olisivat hurskaampia ja kristillisempiä, niin he myöskin olisivat ahkerampia, luotettavampia, uskollisempia ja säästäväisempiä. Tällä tavoin osoitettaisiin, että jumalanpelko Saksassakin on senmoinen asia, jolla ei ole ainoastaan tulevan vaan nykyisenkin elämän lupaus. — Yksi osa Englannin kansan poliitillisesta suuruudesta vieläpä sen kansallisesta rikkaudestakin on siinä, että Englannin kristillisyys on mahtavana valtana kaikissa oloissa, että sitä melkein kaikilla aloilla kohdellaan kunnioituksella. — Saksan kansan voimattomuus taas on siinä tieteellisessä ylpeydessä ja ajatuskopeudessa, että jo mikä tyhmyri hyvänsä rohkenee rikkiviisaasti arvostella evankeeliumin ijäisiä aatteita, — että kauhean suuri osa saksalaisia luulevat olevansa sivistyneempiä julistaessaan, että he luonnollisesti eivät usko mitään ihmeitä (siis eivät myöskään Jumalan suuria tekoja maailman pelastukseksi), että lukiolaiset ja räätälinsällit yhtähyvin kuin professoritkin ja sanomalehdentoimittajat pilkaten pitävät lähetystointa tyhmänä puuhana. Eikä sekään päivä mahtane kaukana olla, jolloin tämä voimattomuus tulee päivän selväksi, joll'ei meidän kansallemme tule uutta helluntaipäivää. Carlyle'n vika on ainoastaan siinä, että hän kieltämättömästi lakiin vivahtavalla tavalla puhuu niin, kuin kymmennysten antamisella kaikki tulisi hyväksi. Se on vikana useimmissa saksalaisissa, ett'eivät he tahdo tietää mitään sydämmen antamisesta Herralle. Tästä vi'asta seuraa luonnollisesti toiseksi sekin, ett'eivät he tahdo antaa Herralle rahojakaan.
Antakaamme kuitenkin englantilaisten olla englantilaisina ja saksalaisten saksalaisina ja mieluummin tarkastakaamme, kuinka jumalisuus ja raha-uhraukset Jumalan ijankaikkisessa sanassa astuvat silmäimme eteen.
2. Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä.