Tiedätkö sinä, rakas lukijani, kuka nämät sanat sanoi? Se oli taivaan enkeli. Taivaan enkeli tulee v. 34 jälkeen Kristuksen syntymän roomalaisen upseerin luokse sanoen hänelle nämät merkilliset sanat. Tahi eikö ole mielestämme merkillistä, että rukoukset ja almut tällä tavoin sekoitetaan? Rukous, joka on mieltä ylentävintä, mitä löytyy, — almut kaikkein jokapäiväisintä, mitä voi mainita, mainitaan kumminkin yhdessä: "Ne ovat tulleet muistoon Jumalan edessä". Rukoukset ja lahjat ovat saattaneet pyhän autuaan taivaan Jumalan tekemään jotakin erinomaista Korneliuksen hyväksi. Ei tässä tarkoiteta siis siitä mitä moni niin ymmärtämättömästi arvelee ja selittää, että roomalainen päällikkö muka rukouksensa ja almujensa tähden oli julistettu Jumalan lapseksi, ett'eikä hän siis tarvinnut mitään evankeeliumia. Tekstimme näyttää selvän vastakohdan. Hänen rukouksensa ja almunsa ovat todistuksina siitä, että hän ansaitsee tulla kristityksi, ja enkeli ilmestyy hänelle ja Pietari lähetetään hänen luoksensa, että hän saisi kuulla evankeeliumia ja tulla Pyhän Hengen osallisuuteen. Aika on armahtaa, sanoo Jumala, koska mies nyt on siinä tilassa, missä hän on. Se vaan on totta, että hänen rukouksensa ja almunsa tekevät sen selväksi, että hän on evankeeliumiin suoraan vievällä tiellä. Hän on valmis nauttimaan evankeeliumia, niin kuin janoova hirvi janonsa tähden on valmis nauttimaan lirisevän puron vettä; hän on valmis uskoon, niin kuin uskovaisen Lasaruksen sielu on murheen pitkän koulutuksen kautta valmistunut katselemiseen. Enempää ei ole sanottu, mutta kuitenkin on niin paljon sanottu todistuksen kautta: "Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä".

Tätä ihmettelevät monet ihmiset etenkin runolliset saksalaiset. Rukoukset ja almut, — jolloin useimmat lukijat vaan ajattelevat pienimpiä kuparirahoja, — mitä niillä on toistensa kanssa tekemistä? Mutta suuri taivaan Jumala, joka yksinänsä on autuus ja jolla on valo pukimenansa, näyttää olevan toista mieltä. Niin kylläkin, jos almu on vaan välikappale, jonka heittää saadaksensa oveltansa menemään köyhän, haavoittuneen Lasaruksen tahi repaleisen käsityöoppilaan; — tahi jos almun antaa ainoastaan häpiän tähden, koska muuten pidettäisiin saiturina; — tahi jos almu on kolme tahi neljä markkaa, jotka merkitsee listaan saadaksensa varjoon tahi vihastumaan naapurinsa tahi kilpailijansa, joka on merkinnyt vaan kaksi markkaa; — tahi jos almun pakoittautuu antamaan ainoastaan velvollisuuden tunnosta, koska muka muuten ei käy tekeminen, vaan jonka paljoa mieluummin tahtoisi olla antamatta, toivoen, ett'ei pyytäjän tullessa olisi ollut kotonansa; kaikissa näissä tapauksissa ei almu ole ainoastaan jokapäiväistä, vaan vieläpä Jumalan mielestä arvotonkin. Senlainen almu ei tule muistoon Jumalan tykönä; tahi mieluummin, se Jumalan mielestä ei olekaan mikään almu. Sillä almun täytyy (sanan kreikkalaisen merkityksen mukaan) olla armeliaisuuden hedelmä. Kun se on senmoinen, niin se erinomaisen hyvästi sopii yhteen rukouksen kanssa ja on siihen samanlaisessa suhteessa, kuin kaksoisveli on kaksoissisareensa. Rukouksessa osoittaa mielensä kiitollinen onnellinen sielu, joka on saanut kokea armeliaisuutta. Tämä rukoileva sielu etsii Jumalan sydäntä, joka suojelevan paimenen tavoin on kumartunut hänen ylitsensä. Se antaa itsensä alttiiksi hänelle, se heittäytyy hänen avuksensa, se avautuu hänen huoneeksensa, jossa hänen tulee asua. "Minä saan kokea armoa, sen olen ansiotta saanut" — tämä on oikea rukoushenki. Toinen sisällisen elämän puoli on se, että me puolestamme annamme sen armeliaisuuden, jota itse olemme saaneet kokea, virrata maailmaan yli veljiemme. Joka on saanut kokea mitä se merkitsee, että Jesus on heittänyt henkensä hänen puolestansa, sen täytyy olla altis heittämään myöskin henkensä veljiensä edestä. Tätä ei suinkaan tehdä ainoastaan rahan antamisella, mutta kuitenkin rahan antamisellakin. Ainoastaan se on oikeata antamista, joka on kiitosuhri Jumalan sanomattoman lahjan tähden; jo itsestäänkin on selvää, että lahja on annettava vapaaehtoisesti ja ilomielin, että se on rakkauden hedelmä.

Tässä ei nyt siis ole kysymystä siitä rakkaudesta, mitä me osoitamme lapsillemme ja veriheimolaisillemme. Tämä on luonnollista rakkautta, jota jumalatonkin ihminen voi osoittaa. Tätä rakkautta tapaamme hyvin liikuttavassa muodossa eläimissäkin, esim. kun lintu syöttää poikasiansa, tahi kun tiikeri antaa pienien pentujensa nuolla saaliin verta, ennen kuin se itse sitä juo. Tässä nyt ei ole puhetta äidistä, joka ei voi unhottaa lastansa, vaan Jumalan lapsesta, joka tuntee ympärillänsä olevan sisällisen ja ulkonaisen kurjuuden omaisensa, eikä jumalallisessa rakkaudessaan voi muuta tehdä kuin sitoa haavoja, vuodattaa niihin palsamia, lievittää nälkää ja janoa, rakastaa ja auttaa. Ei siis ole puhettakaan siitä, että almut tekisivät meidät vanhurskaiksi Jumalan edessä. Niiden tulee päinvastoin olla merkkinä siitä, että me vanhurskauttamisen kautta Kristuksen veressä olemme tulleet Jumalan lapsiksi, ne ovat saavutetusta lapsuudesta lähteneen kiitollisen sydämellisen ilon ilmauksia. — Suuri ilo tekee jokaisen ihmissydämmen, joka vielä ei ole tuiki kovettunut, hennoksi ja hempeäksi. "Tänä päivänä ei kenenkään pidä kuoleman (sanoi kuningas Saul niille, jotka syyttivät hänen vihollisiansa), sillä Herra on tehnyt autuuden Israelissa!" Kyllä on helppo antaa anteeksi, kun Jumala on antanut meille jotakin suurta. Mutta silloinkin on helpompi antaa. Hääpäivänä, jolloin mies saa sulkea rakastetun morsiamensa syliinsä; ristiäispäivänä, kun vanhemmat syvästi liikutettuna katselevat pientä lasta, jonka Jumala on heille lahjoittanut, — silloin voipi tapahtua, että nekin, joiden muutoin on hyvin vaikeata luopua rahoistansa, ovat halulliset antamaan lahjan toiselle. Samoin on laita sellaiseen aikaan, jolloin sinä pelastuit suuresta hädästä tahi sait kokea erinomaista siunausta toimissasi. Mutta joka ei ajattele murheellisia, köyhiä ja sairaita, hän ei vielä ole käsittänyt onneansa. — Mutta mitä merkitsevät suurimmatkaan maalliset ilot tämän autuuden rinnalla: "Minulle on armo tapahtunut" —? Mitenkä voisikaan sydän, joka semmoista riemua tuntee, olla haluton jakamaan toisille sitä, mikä kuitenkin oikein käytettynä on niin voimakas herättämään taivaallista iloa täällä elämässä —? Tosin puhutaan usein "joutavasta rahasta" tahi epärunollisesta rahasta. Mutta raha on joutavata tahi epärunollista ainoastaan silloin, kun siitä pidetään kiinni; sitä vastoin on se korkeimman runollisuuden lähde, jos sitä oikealta tavalla annetaan. Oman sydämen kannel rupee silloin kajahtelemaan, ja niiden sydämet, jotka meidän lahjamme saavat, tulevat täyteen päivänvaloa, ja kauniimmat kukat, mitä ajatella voi rupeevat puhkeamaan. Mutta, valitettavasti kyllä, ainoastaan harvat ihmiset tuntevat tätä riemua, koska vaan muutamat antajista antavat oikeassa hengessä. Lukemattomat kristityt sairastavat senlaista tautia, että he kyllä tahtovat ylipäänsä Jesusta Kristusta pitää Herranansa, mutta rahavarojen yli eivät salli hänelle mitään sananvaltaa, niitä he itse tahtovat täydellä vallalla hallita. Mutta kun nyt vapahtaja ei tahdo mitään ehtoja eikä rajoja itsellensä asetettaman, niin seuraa siitä huono väli sielun ja vapahtajan kesken, joka sen tahtoo tehdä onnelliseksi, mutta ei saa. Mutta huono väli ei siedä yhdistystä ja rauhaa. Jos jotakin tulee sinun ja vaimosi väliin, niin rikkuu ja häviää teidän molempain sydämellinen yhteys. Ääni on luonnoton, käsi on kylmä, silmä rauhaton. Samoin on laita sinun ja taivaallisen vapahtajasi kesken. Tässä on meillä todellakin etsittävä:

3. Musta paikka.

Musta paikka, joka vaikuttaa sen, ett'ei moni kristitty tule todelliseen rauhaan ja iloon pelastuksestansa. Pahin seikka siinä on, ett'eivät he sitä tahdo tunnustaa syyksi. "Minun on sekä hopea että kulta", sanoo Herra profeeta Haggai'n kautta. Lukemattomasti kertovat hurskaat ihmiset näitä sanoja. "Sinun, Herra, on sekä hopea että kulta; sinä voit siis helposti auttaa — pakanalähetystä tahi magdalena-laitosta". Mutta Silloin useinkin ajattelee vaan muiden paljoa hopeaa ja kultaa, eikä sitä vähää mikä itsellänsä on, joka kumminkin on Herran omaisuutta. Tavallisesti ajattelee enemmin muiden kassalaatikon avaimia kuin oman liivin taskussa olevaa pienen lippaan avainta.

Jospa me kaikki sentään tahtoisimme vakaasti ja rehellisesti punnita mielessämme tätä seikkaa! Rahakukkaron kääntyminen on todellakin välttämätön kääntymisen osa. "Mutta ahneus on kaiken pahan juuri". Tämän lauseen todistaa meille raamattu koko pitkällä jaksolla kamalia kertomuksia, jotka kaikki meille osoittavat mikä kauhea perkeleellinen kahle mammona on. Minun ei tarvitse mainita kuin nimet Lot, Bileam, Judas Iskariot, rikas nuorukainen, Ananias ja Sassira. Kuinka vakavasti kuitenkin Herra puhun "väärästä mammonasta"; kuinka pontevasti hän sanoo, ettei samalla kertaa voi palvella Jumalaa ja mammonaa ja että ne, jotka tahtovat tulla rikkaiksi syöksyvät perikatoon. Ymmärtääkseen tätä ei tarvitse muuta, kuin vähän tarkastella jokapäiväistä elämää, jommoisena se meidän ympärillämme on liikkeessä. Maailma vilisee ihmisiä (olkootpa he sitten miljoonain omistajia tahi palvelustyttöjä), joiden omatunto on rauhaton ja masentunut, koska he ovat voitonhimon sallineet viekotella itseänsä epärehellisiin tekoihin. Minä en laisinkaan puhu niistä, joidenka te'ot ovat niin törkeitä, että heidän täytyy mennä vankihuoneesen. Mutta niiden luku on paljon suurempi, jotka eivät ole rahtuakaan paremmat, vaan osaavat vaan vähän viekkaammin käyttäytyä. Ja kuinkahan monet avioliitot ovatkaan peräti onnettomia sen tähden ett'ei tässä tärkeimmässä elämänkysymyksessä ollut määrääjänä oikea ja todellinen rakkaus, vaan varallisuus tahi varallisuuden toivo. — Mutta silloinkin kun asian laita ei ole tämä, on kuitenkin tieto siitä, ett'ei rahoja käytetä Jumalan kunniaksi ja ihmiskumppalien hyödyksi ja menestykseksi, raskaana painona monen ihmisen sydämelle.

Kauheana kummituksena on yhteiskunnallinen kysymys meidän aikanamme taivaan rannalla. Huolimatta kaikista helpoituskeinoista ja valtion- ja poliisin-la'eista vetää se huomiota puoleensa joka hetki, ja sitten vielä niissä maissa, missä kristillinen valistus on vallalla. Milloin missäkin tapahtuu yksityisiä kauheita räjähdyksiä ja vielä useammin kumeoita maanalaisia järistyksiä, jotka osoittavat meidän asuvan tulivuorella. Mutta yhteiskunnallisen kysymyksen syvimmät juuret eivät ole siinä, että tämän elämän hyvyys on epätasaisesti ja'ettu, vaan siinä että sitä enimmäkseen niin itsekkäästi hoidetaan. Ja onkinhan omaisuus hyvin epätasaisesti ja'ettu; mutta ihmiset ovatkin niin erinkaltaiset: toinen kokoo toinen hävittää; toinen on ahkera toinen laiska j.n.e., niin ett'ei tasainen jako edes 24:ksi hetkeksi voisi hankkia yhtäläisiä suhteita. Sitä paitsi ovat ne elämän onnen erilaisuudet, jotka ovat seurauksina epätasaisesta rahan-ja'osta vaan pikku asioita verraten niihin kauheisin erilaisuuksiin, jotka seuraavat siitä, että toinen on sairas, toinen terve, toinen hengen suhteen lahjakas, toinen tylsämielinen, toinen syvämielistä luonnetta, toinen iloista, toinen kaunis, toinen ruma j.n.e. Mutta ainakaan näitä erilaisuuksia ei voi poistaa eikä estää ei edes vaan lievittää millään filosofialla ja tieteellä, ei millään kansallistaloudella tahi parlamentin lailla. Kaikkien olojen tasoittamis-aate on yhtä mieletön kuin ikäväkin.

Ja kumminkin on Proudhon lausunut tuon järjettömän lauseen: "Omaisuus on varkautta". Mutta tuo Proudhon, kuten tunnettu, ei ollut mikään "veli Irstainen", vaan vakava oppinut. Hän siis selittää rikokseksi kaiken yksityisen omaisuuden omistamisen ja vaatii, että kaikki mitä on, on käytettävä yhteiseksi hyväksi. — No antaahan olla, joka tuntee ihmisluonteen, se käsittää, että "kommuunin", viisaimminkin järjestettyn kommuunin täytyy olla kaiken työhalun ja siis myöskin työky'yn hauta, kaiken toimimisen ja tulemisen halun hauta, siis myöskin ihmiskunnan aatteellisten pyrintöjen hauta. Kuitenkin täytyy silläkin olla syynsä, että niin syvämietteinen mies kuin Proudhon voi sulkea valtioviisautensa senlaiseen lauseesen, ja että niin moni syvämietteinen mies puhuu samalla tavoin. Varmaan ei se ole kristillistä eikä järjellistä, kun sanotaan, että kaikki joilla on omaisuutta ovat varkaita. Mutta tämä järjetön lause on ainoastaan sen uskonkappaleen vastapuoli, jota harvoin kuulee lausuttavan, mutta joka on syvälle piirretty useimpien rikkaitten ihmisten sydämiin ja kuuluu näin: "Omaisuus on omaisuutta; omistamallani tavaralla minä voin tehdä, mitä ikinä tahdon". Tämä lause on vielä ehkä epäkristillisempi kuin Proudhon'in lause. Eikä ainoastaan niin, vaan — se on ollut alkuna Proudhon'in mielipiteesen. Toisin sanoen: sosialismi on luonnollinen vastavaikutus, ei pääomaa, vaan pääoman väärinkäytöstä vastaan. Valtio tosin suojelee niitä, jotka alistavat omaisuutensa ainoastaan itsekkäisyyden palvelukseen. Mutta evankeeliumi heidät tuomitsee.

Minä sanoin edellä yhteiskunnallisen kysymyksen tulleen juuri kristityissä maissa niin kauheaksi, ja siihen löytynee kyllä pätevät syynsä. Tämä ei tule näitten kristittyjen kansain korkeammista kulteista, vaan juuri kristinuskosta itsestään. Evankeeliumi se opettaa rikkaille herroille, ett'eivät he ole itsevaltiaita herroja, vaan Jumalan määräämiä varojensa hoitajia ja hallitsijoita. Heidän tulee sitä käyttää Jumalan kunniaksi, mutta se taas sisältää, että heidän on käyttäminen sitä rakkauden palvelukseen. Joll'eivät rikkaat enimmäkseen tästä tahdo tietää, niin tietävät köyhät sen sitä paremmin. Kuinka onkaan noita suuria sanoja: "vapaus, yhtäläisyys ja veljeys" vääristelty, ei niitä kuitenkaan ilman evankeeliumia olisi olemassa. — Evankeeliumi tuomitsee arvottomiksi senlaiset olot, että toinen ihminen kokoo miljoonia ja käyttää niitä omaksi hyväksensä, — että edellä mainitun vieressä on sata muuta, jotka huolimatta suurimmista ruumiin ja sielun ponnistuksista koko elämänsä näkevät leivän puutetta. Sen ajan pitäisi jo lähestyä, jolloin nykyään vallalla olevat omistus- ja cmaisuuskäsitteet hyljätään raakoina muinaisjätteinä, ja jolloin ei enään lainkaan voida käsittää, että asian laita vuosituhansien kuluessa on ollut, niin kuin se on ollut. Tässä suhteessa me varmaankin kohtaamme suurenmoisia mullistuksia. Valtion lakisäädäntökin on aika suuressa käännekohdassa etenkin työkansan ja ylipäänsä köyhien eduksi. Tokko sen kautta voi välttää yhteiskunnallista vallankumousta, vaiko ei, sitä en mene päättämään. Sallikoon Jumala kaiken tulla paremmaksi rauhan- ja vanhurskauden tietä. Mutta kristittyjen, minä tarkoitan Kristuksen todellisten opetuslasten, tulee tämänkin suhteen käyttäytyä niin että yhteiskunnallista vallankumousta ei olisi tapahtunut, jos kaikki olisivat ajatelleet ja käyttäytyneet heidän tavallansa.

Nyt on meillä jo edellisissä tutkistelemuksissa ollut tarpeeksi tilaisuutta osoittaa, että kristittyjen joka alalla on ollut astuminen etukynnessä, kun on ollut yhteiskunnallisia kysymyksiä ratkaistavana. Heidän ei tule sallia itseänsä sysätä syrjään niissäkään kysymyksissä, joissa ei ole suorastaan kristillistä henkeä, vaan joissa ainoastaan on ihmisellisyyden muoto. Heidän ei tule ajatella saavansa jäädä vaan katselijoiksi, kun on esim. kysymys säästöpankki-järjestelmän levittämisestä, juoppouden tahi prostitutsioonin vastustamisesta, kunnallis-vaivaishoidon paremmasta järjestämisestä, yleisten kylpylaitosten tahi puistojen ja muiden senlaisten toimittamisesta. Heistä ei saa olla kaukana mikään, mikä tarkoittaa maailman halun ylläpitämistä tahi arvollisemman tilan hankkimista ihmisille. Heidän tulee kaikilla keinoin ja voimin, mitkä heidän vallassansa ovat, koettaa edistää sen kaupungin parasta, missä he asuvat. Surullista ja kristillisyydelle paljon haittaa tekevää on se, että löytyy eräs (Jumalan kiitos pieni) yksipuolinen kristillinen suunta, joka ei ota osaa mihinkään pyrintöön, jolla ei ole määrättyä uskontunnustuksellista tahi pietistillistä tarkoitusta. Englannin kristityt, jotka keskenänsä ovat hyvin epäsopuisia ja ahdasmielisiä, ovat siinä yksimielisiä, että he, jos suinkin mahdollista on, juutalaisten pakanain ja muhamedilaisten kanssa edistävät kaikkia yleishyödyllisiä pyrintöjä, ja ett'eivät he puhu uskon erinlaisuuksista senlaisilla aloilla, mihin se ei kuulu.