Kuitenkaan ei tarvitse tämän suhteen niinkään paljon muistuttaa useimpia kristityitä. Maailman meno on nyt kerran senlainen, että miehen kunnia, arvo ja luotto riippuu etupäässä siitä, että hän pitää huolta yleisestä hyvästä. Siis on jo luonnollinen vetovoimakin tekemään työtä tällä alalla. Sitä vastoin useimmat Saksan kansalaiset katselevat surkuttelevalla hymyllä niitä, jotka uhraavat suuria uhria Herran suuren valtakunnan asian hyväksi, s.o. niitä, jotka uhraavat jotakin evankeeliumin levittämiseksi "kristittyyn" ja pakana-maailmaan. Mutta tämä onkin juuri etupäässä se toimi mikä on uskottu kristilliselle seurakunnalle. Mutta tämä toimi vaatii muun mu'assa paljon, hyvin paljon rahaa, jonka luonnollisesti melkein ainoastaan tosikristityt lahjoittavat, Jospa seuraavat muistutukset saattaisivat meidät halukkaammin tekemään täänmoisia lahjoituksia!
4. "Pyhille ko'ottavista varoista."
Tohtori Ullhorn on kirjoittanut oikein kunnon kirjan "kristillisestä rakkaustoiminnasta vanhimmassa kirkossa". Tämä kirja näyttää mitä selvimmällä tavalla, että kristillinen kirkko nuoruutensa aikana oli rakkauden seurakunta, ja tämä rakkaus oli sen voiman salaisuus. Siihen aikaan olikin kristittyjen rahakukkaro kääntynyt, ja antaminen pidettiin kunniana ja osana jumalanpalveluksesta. Rahoja, elämäntarpeita ja vaatteita ko'ottiin Herran päivänä ja ne jätettiin Herran huoneesen. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät olleet minkään kirkollisen rangaistuksen alaisia pidettiin arvollisina antamaan jotakin. Aina oli tarpeeksi, vaikka verrattain vähän rikkaita kuului kristilliseen seurakuntaan.
Mutta voi, sinä laupias Jumala, miksikä ovat sitä vastoin tulleet meidän jumalanpalveluksissa antamat uhrilahjamme, ko'ottakootpa ne sitten haaviin taikka uhriarkkuun! Nykyaikaan tunnustelevat kirkonkävijät pienimpiä ropoja kukkaronsa pohjalta ja säästävät suurimmat itsiänsä ja rakkaita lapsiansa varten tahi ainakin semmoisiin tilaisuuksiin, joissa se julaistaan paperille mitä herra N. N. on antanut. Silloin lohduttavat he itsiänsä lesken rovollakin, jota vapahtaja niin suuresti ylistää. Mutta tämä pieni ropo ei ollut sen tähden niin suuri, että se oli niin pieni, vaan koska se oli todellinen uhri ja kiitollisen rakkauden hedelmä. Tuo arvokas ropo köyhän lesken kädessä muuttuu rikkaan miehen kädessä loukkaukseksi Jumalaa vastaan. Meidän antamisemme sekä kirkossa että kirkon ulkopuolella tulee olla jumalanpalvelus, sillä sen tulee olla kiitosuhri. Sen tulee siis olla todellinen uhri, eikä mikään, mikä meille on arvotonta. Sen tulee edelleen olla meidän kiitollisen sydämemme teko, jolla me ylistämme Jumalaa hänen sanomattomasta lahjastaan. Tämä meidän antamisemme tulee ennen kaikkia tapahtua ilomielin. Minä olen tavannut ihmisiä, jotka antoivat summia Jumalan valtakunnan hyväksi, mutta he tunnustivat rehellisesti kollehtien kokoojille: "Me emme anna sen tähden, että siitä meille on iloa. Me emme te'e sitä lii'oin kunnianhimosta; me te'emme sen velvollisuuden tunteesta ja Jumalan pelvosta." Tämä on surkuteltavaa. Se on varma merkki siitä, että Herra vaikuttaa sydämeen, kun se ei saa rauhaa käyttämään kaikkea omaksi hyödykseen. Mutta se ei saa kumminkaan la'ata rukoilemasta antamisen oikeata iloa. Ja tämä ilo tulee samassa määrässä, kuin ihminen tulee iloiseksi Jumalan sanomattomasta lahjasta. Tämä nöyrä, iloinen kiitollisuuden henki se se elähyttää vanhan kristityn seurakunnan rukoukset. Muu'an niistä rukouksista on näin kuuluva: "Ota vastaan, Jumala, tänään uhraavaisten uhrit, niin kuin sinä otit vastaan Abel'in uhrin, Sakariaan pyhän savun, Korneliuksen almut ja lesken molemmat rovot; niin ota vastaan niidenkin kiitosuhrit ja anna heille ijankaikkista tavaraa ajallisen sijaan, taivaallista maallisen sijaan." Tässä siis tehdään vaihtokauppa. Jumalan lapset antavat maallista tavaraa taivaallista tavaraa vastaan. He pitävät sen kunniana, että he saavat antaa Jumalalle. Ja Jumala ottaa sen vastaan uhrina, koska se on rakkaudesta annettu, koska se kuvaa sydämen uhria. Antavien puolesta ei rukoiltu Jumalaa antamaan heille korvaukseksi mitään maallista siunausta. Järjellisestä antamisesta ei todellakaan kukaan ihminen ole tullut köyhemmäksi; tuhansissa tapauksissa sattuu aivan päinvastoin. Mutta tämä jätetään Herran haltuun. Vaan Herralta rukoillaan ijäistä tavaraa ajallista vastaan, taivaallista maallista vastaan!
Sama henki ilmestyy toisessakin kirkkorukouksessa: "niiden puolesta, jotka antavat salaa, ja niiden puolesta, jotka antavat julkisesti; niiden puolesta jotka antavat paljon ja jotka antavat vähän, ja myöskin niiden puolesta, jotka tahtoisivat antaa, vaan eivät voi." Tämä on ihanata ja liikuttavaista! Tästä näkyy, että vanhat kristityt ovat oikein käsittäneet ja oikein käyttäneet raamatun kertomusta lesken rovosta. Tämä on todellakin vapaamielistä ja Kristuksen hengen kanssa yhtäpitävää, ett'ei lahjaa mitata metallilajin, vaan sydämen tarkoituksen mukaan. Jospa me oppisimme tämän voidaksemme tutkia itseämme, josko me te'emme, mitä me voimme tehdä, ja josko me ilolla te'emme, mitä te'emme.
Totta kyllä on, että vaatimukset kristittyjen rahojen suhteen meidän aikoinamme ovat hyvin suuret ja tulevat vieläkin suuremmiksi. Tosin ovat useimmissa seurakunnissa kirkot ja koulut vieläpä lahjoitusrahastotkin kirkkoa ja koulua varten olemassa vanhoista ajoista asti. Mutta meidän sivistysolomme ovat senlaiset, väkiluku erittäinkin kaupungeissa on kasvanut niin summattomasti, niin moninaisia uusia tarpeita on ilmestynyt ja niin monta vanhaa puutosta on uudestaan löydetty, että tarvitaan suurenmoista anteliaisuutta, joskin vaan kirkollisia tarpeita tahdotaan tyydyttää. Kaikkialla, etenkin kaupungeissa, puuhataan uusien kirkkojen rakentamista, hankitaan varoja uusien papillisten toimien asettamiseksi. Yhtä tärkeätä on hankkia varoja, niin että istuinpaikat joko kaikki (mikä olisi parasta) tahi ainakin suurimmaksi osaksi saataisiin vapaiksi. Useimmissa paikoin niitä myydään tahi vuokrataan kuin teaatteripaikkoja. Tämä ei ole suinkaan pienimpänä syynä siihen, että "alhainen rahvas" on vieraantunut kirkosta. Köyhille ei enään julisteta evankeeliumia, koska he eivät enään tule, eivätkä he tule, koska varakkaat ovat saattaneet rahakukkaron vallan kirkossakin tuntuvaksi. Rauhankirkossa, missä näiden rivien kirjoittaja saarnaa, on paikat vapaina kellekä hyvänsä, ja kumminkin on herra antanut meille siunausta. Hän on herättänyt varakkaiden sydämet antamaan vapa-ehtoisesti sen verran, kuin muu'alla saadaan penkinvuoraa. Minä lu'in ihmeen kauniin Bonchurch'in kirkon seinältä Wight'in saarella muutaman seurakunnan jäsenen lahjoittaneen 1,000 kruunua vapaapaikkojen ostamiseksi köyhille. Seurattakoon kaikkialla hänen esimerkkiänsä! Mitä maksaa köyhien hengellisen huolettomuuden valittaminen, kun heidät kumminkin tavallansa karkoitetaan kirkosta tahi heille tarjotaan ainoastaan vaivaisensyntisen-paikkoja? — Mutta eivät ainoastaan kirkolliset olot tarvitse varoja. Sisälähetyksen toimi, pakanalähetyksen suuri työ vaativat niin suuria summia, että lahjoittamisen-ilo aina joutuu useihin uusiin ja vaikeisin koetuksiin. Surullista on sanoa, että usein kollektanteja eli senlaisia henkilöitä, jotka kokoovat Jumalan valtakunnan eri tarpeisiin, pidetään kerjäläisinä, vieläpä jonkinlaisina nylkyreinäkin ja rosvoina, jotka muka ihmisten päälle hyökkäävät ja ryöstävät heidät paljaiksi. Eipä tarvitse todistaakaan ett'eivät täänlaiset ihmiset juuri tämän sopimattoman ajatuslaatunsa tähden saa nähdä paljon Kristuksen opelapsissansa tuntuvaa iloa. Tämän kirjoittaja on kerran silloisen köyhän seurakuntansa hyväksi, joka ei voinut omilla varoillansa uudestaan rakentaa kirkkoansa, ko'onnut esivallan myöntämän huonekolehdin. Ne viikot, jolloin minä täytin tämän tehtäväni, kuuluvat elämäni vaikeimpiin aikoihin. Tyytymättömiä ja nurjia naamoja, vihaisia ja napisevia sanoja, välttäviä epäselviä puheita sain minä näinä viikkoina kuulla paljoa suuremmassa määrin kuin muutoin neljän vuoden kuluessa. Tosin oli monta ihanaakin keidasta tässä erämaassa, mutta ne olivat vaan keitaita. Mielessäni täytyi minun kumminkin "tehdä syyttömiksi" näitä ihmisiä, jotka niin napisivat, sillä joll'en minä kristillisenä pappina juuri osoittanut napisevaa mieltä, niin oli se kumminkin usein minun mielessäni, ja jos minä jolloinkulloin annoinkin ilolla, niin olin minä joskus oikein iloissani siitä, ett'eivät kollehdin kokoojat olleet tavanneet minua kotona. Varmaankin käy monen kristityn kuten ennen minunkin, että nim. hetkiä tulee, jolloin on niin täynnä kiitollista iloa Jumalan armosta Kristuksessa, että antaa täysin kourin ja päättää aina antavansa ilomielin. Mutta eikös niin, eihän tätä ihanata mielialaa kau'an kestänyt ja pian vajosi jälleen entiseen surkeuteen.
Minä olen nyt paljon miettinyt, kuinka tätä onnettomuutta voisi auttaa. Vastenmielinen lahja on arvoton lahja. Sitä antaessa ei ole omatunto hyvä, eikä lahjan saajan kanssa voi iloita lahjasta. Itseltänsä poistaa puhtaimman ilon. Lemmettömät ja haluttomat lahjat ovat tuoksuttomia ja värittömiä kukkia. Nurjalla mielellä annettu lahja on oikeastaan ristinriidassa itsensä kanssa.
Mutta kuinka voi päästä iloiseen lahjoittamiseen? Minun mielestäni Jumalan sana tässäkin meille osoittaa oikean tien. Apostoli Paavali kirjoittaa 1 Kor. 16: 1-2: "Mutta avun hakemisesta pyhiä varten, kuin minä Galatian seurakunnille säätänyt olen; niin te myös tehkäät. Ensimäisenä sabbattina ottakoon jokainen teistä tykönsä jotakin, ja ko'otkoon varansa jälkeen, ett'ei äsken silloin, koska minä tulen, niitä hakemaan ruveta."
Tässä me pysymme erillämme yksityiskohdista, mutta kumminkin on niin paljon selvää, että apostoli puhuu verosta, nim. senlaisesta verosta minkä Jumala on määrännyt lapsillensa. Tässä ei saa sanoa: "Voi meitä ihmisraukkoja! Meillä on jo niin paljon maksettavaa valtiolle; mahdotonta on jaksaa maksaa kaikkia ijankaikkisia uusia ja yhä suurempia veroja: — tuloveroa, maaveroa, vesiveroa, vaivaishoitoveroa, kouluveroa ja kaikenlaisia kunnallismenoja. — Ja nyt tulee Jumalakin vielä vaatimaan veroa!" Ei, se on mahdotonta; joka niin ajattelee, se on jo edeltäkäsin — — — "vapautettu"! — Todellinen kristitty kääntää keihäänsä päinvastaiseen suuntaan sanoen: "Jos minä annan — mielelläni tahi vastenmielisesti — niin paljon maallisen valtakunnan hyväksi, niin enkö minä mielelläni maksaisi ijäisen jumalanvaltakunnan hyväksi? Saakoon keisari mitä keisarille tulee, mutta myöskin Jumala, mitä Jumalalle tulee." Tässä on siis vero, jonka maksamista katson iloksi ja kunniaksi; muussa tapauksessa sillä ei olekaan mitään arvoa.
Mutta edelleen apostoli ehdoittaa, että olisi maksettava määrä-ajoilla jotakin. Meidän täytyy kaikissa asioissa pitää huolta säännöllisyydestä ja järjestyksestä. Joka määräajoilla ei itseänsä pese, vaan tekee sen, milloin mieli tekee, on siivoton ihminen, vaikka hän nyt vakavasti haluaisikin olla puhdas. Joka ei syö eikä juo määräajoilla, sillä on huono elanto, vaikka hän söisikin mainiompaa ruokaa. Samoin on laita hengelliselläkin alalla. Meillä tulee esim. olla määrätyt hetket, jolloin me tutkistelemme Jumalan sanaa, määrätyt hetket, jotka me käytämme rukouksiin. Sitä paitsi on hetkiä, jolloin meidän sydämeemme koskee ikään kuin näkymätön sormi ja jolloin, maalliseen tapaan puhuen, Jumala aivan yksityisesti ja persoonallisesti tervehtää ja kutsuu sydäntä. Silloin tietysti ei saa sanoa: "Nyt ei ole minun tavallinen aikani, odotapas, kunnes päivä menee mailleen!" — Ei suinkaan, vaan kun pyhä tuulenhenkäys Jumalasta suhahtaa halki ilman, silloin tulee meidän heittää kaikki muut siksensä, hinata laivamme purjeet ylös ja tähdätä kompassimme ijäisyyttä kohden, sillä silloin on armonaika, silloin tahtoo Jumala meitä tavata. Mutta kumminkin tulee rukous-elämän säännöllisyyden ja järjestyksen pysyä muuttumatonna. — Samaa sanomme me antamisesta. Koska me olemme heikkoja ihmisiä, joita alinomaa ahdistaa ja sitoo itsekkäisyys, ahneus, ja kaikenlaiset lihalliset arvelut ja ajatukset, niin ei meidän sovi antaa vaan sattumalta tahi miten mieleen johtuu. Onhan tosin erityisiä syitä, jotka meitä kehoittavat antamaan jotakin Jumalan valtakunnan hyväksi. Kun Jumala esim. erityisesti siunaa meidän aineellisia suhteitamme, niin onkohan mikään sen luonnollisempaa, kuin että me tuomme hänelle kiitosuhrin? Tahi kun sattuu erityinen kauhea hätä, joka vaatii suurenmoista avunantoa, — eiköhän silloin ole aivan luonnollista, että vähän supistaa elantoansa, eikä pidä aikomiansa pitoja, tahi ainakin tekee ne hyvin yksinkertaiseksi, vaikka olisikin mielinyt pitää suurempia? — Tahi jos lapsi sattuu kuolemaan ja sen jälkeen on vähemmistä huolta pidettävä, silloin ei tule huo'ata ja valittaa "kovaa kohtaloa", vaan panna se lisä, minkä sillä surullisella tavalla voittaa Herran käteen. Kuoleva tyttö kysyi isältänsä: "Rakas isä, kuinka paljon minä sinulle vuosittain maksan?" Isä ei lainkaan ollut tyytyväinen tähän mielestänsä epärunolliseen ja ei juuri lapselliseen kysymykseen ja tahtoi johtaa lapsen ajatuksia toiseen suuntaan: "Älä puhu siitä, lapseni; tiedäthän, että maksan mielelläni puolestasi kaikki, mikä sinulle on tarpeen". Mutta pikku tyttö pyysi vaan innokkaasti että isä rakkaudesta lapseensa laskisi, kuinka paljon hän vuodessa maksoi lapsen tarpeisin. Nyt laski vihdoin isä menot luonnossa, vaatteet, koulurahat j.n.e., ja sanoi: "Menee ehkä noin 500 markkaa." Silloin vastasi lapsi: "Rakas isä, kun minä nyt kuolen, enkä sinulle maksa enään mitään, niin pyydän minä, että sinä annat ne 500 markkaa köyhille isättömille lapsille, että he voisivat saada hyvän kasvatuksen ja myöskin kerran voisivat tulla taivaasen." Isä hämmästyi vähän mutta vihdoin hän kyyneleet silmissä lupasi kuolevalle lemmikilleen, mitä se halusi. Sillä tavoin teki hän kuoleman lapselle suloiseksi. Eikä hän tullut vuotuisesta lahjastansa köyhemmäksi, vaan vapaammaksi ja iloisemmaksi sydämessään. Mutta kerran hän saa kokea, mitä sisältää seuraava lause: "Joka holhoo lapsen Jesuksen nimeen, se holhoo hänet itsensä".