Saapui kerran kepposiltaan
samanmoisten ilo-iltaan.
Keskeen vaiti istui, kettu
vaipan alla varastettu.
Pystymmässä pää kentiesi,
selkeämpi silmän liesi,
hymyyn pyrki mennä huuli, —
omituisen oiva tuuli.
Vierustutut ehkä tuumaa:
mikä outo miestä huumaa?
Silloin, kesken naurun raikkaan,
painuikin jo siihen paikkaan.
Otsa liian taaksi taipui,
liian vaaleaksi vaipui
kasvojensa kaunis lepo. —
Syvään puree sylirepo.
Nähtiin kuollut kuoliaaksi, nähtiin vainaan vaipan taaksi: kaatui revon hampaan haavaan, toki kaatui Spartan kaavaan.
Onnen puoti.
Päättyy päivät, kuluu kuut, ohi hetkinä huiskaa. "Tänään hinnalla, huomenna ilman," kohdalla korvaas kuiskaa.
Ees taas ihmiset itarat käy
ovella onnen puodin,
ostaa päivänsä pääsimiksi
näppöisen naulan ja luodin.
Riemun, murheen rihkamataan
tiimat he tinkii ja jakaa.
Onni, ovela kauppi, katsoo
kauppatiskinsä takaa.
Niin elo mennä nilkuttaa
samaan vanhaan ralliin.
Ketään ei, joka vaakaan heittäis
hinnan helkkyvän kalliin.