Mahtias ei telje Mana.
Seisot Suomen suurimpana.
Sytytät kuin syntysana.

Terve! Alla aamun kaaren
Sulle laihot Suomen saaren
laulaa carmen saecularen.

LAULU TALVESSA.

Kalevalan 75-vuotispäivänä.

Kuristus rinnan, tuska toivoton, pimeys, pilkkanauru talven peikkoin, elämä sairas saakka kuolohon, luettu hetket tuomittujen, heikkoin.

On jäässä kaikki elon aallokot,
ja kaikki, kesän haaveet hautaa hanki
ei lehdot leiki, helky kantelot,
on päivä vuorten vaskisien vanki.

Ja yö on, rannaton ja raskas yö,
ja peikot riemuitsee: on meidän voitto,
on elo teljetty, on tehty työ,
ei koskaan kahlett' avaa aamun koitto!

Se totta lie: jääkausi kangastaa,
ja maassa on niin kaameaa, niin mykkää;
mut syvemmällä tuskaa, kuolemaa
elävä, luova, lämmin aalto sykkää.

Se taivaan tuulten kanssa karkeloi,
siin' aurinko ja avaruudet päilyi;
jää kahlitkoon: se kauas unelmoi,
yö kattakoon: sen päivänkaiho säilyi.

Ja ylösnousemattomaks se lie
jo pantu paaden alle hautaan varmaan:
se elää; teljetty lie siltä tie:
kun hetki lyö, se halkoo vuoren harmaan.