Kun raskahasti haudat vaikenee,
hyy kuollut peittää heljät sinipellot,
mi pauhu hiljaisuuden halkaisee
kuin yössä kaikuvaiset myrskykellot?
Sua uskon, voima, jok' et kuolla voi,
sua, vuoksi tuhansien suonten tuoma,
sun mahtis vapautta vartioi,
ikeensä luo sen Imatrainen uoma.
Sa veistät kalliosta kantelees,
soi lohkarein ja louhin virtes valta,
pakahtuville virkkaa pauantees,
ett' auki tie on ahdistuksen alta.
Tie kaunis voiman iankaikkisen!
Soi yössä taintuvassa taiston torvet,
ne puhuu puhki Turjan porttien,
ne kutsuu: hengähtävät kuolon korvet.
Soi luote syvä: elää, liikahtaa
jo kedot täynnä kuollehitten luita;
kun vierität sä virttäs ankaraa,
ei säveleitä silloin maassa muita.
Kaikk' itku maan sun kuohus kukkuroi,
sa Kalevaisen sukuvirren soitat.
Kun kuolo kulkee, routa ruhtinoi,
sa laulain kohtalosi kostat, voitat.
Sa voitat, voittajaas et itse nää, siteistä päästät päivättömät vangit; käy ikitietään, korkealla pää, väkevän laulus ylpeät falangit.