Nuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison vallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat masentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. "Oi Jumalani, jospa Ansgar pian palaisi!" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä tiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä onnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita voitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä elämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan palaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä vaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita, ja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta.
Sillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän, ja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: "Kuinka Barbara voi?" — "Hän odottaa sinua ikävöiden!" vastasin minä. Vaan mielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: "Mitäs sinulle kuuluu? Oletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?"
"Joksikin!" vastasi hän. "Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä lähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!" Hän puristi kättäni ja riensi asuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi pakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä, niin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin kutsumaan minua.
Ansgar istui, "matkasta väsyneemä", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa vanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt, kun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja Ansgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi ja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä ikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle selittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan Barbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta, mikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt miehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi hän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä silmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella rakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta. Puhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä ensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi ja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani taas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa ystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin alkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät suurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän kädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: "Siis ei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei kuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!" Barbara riensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä, koettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.
Seuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta Ansgariakin, koska hänen oli ennen "matkaansa" — kuten hän jotenkin epämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa. Minä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen sekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan niitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa onnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti sydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma eikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät sanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka tempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin kaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava laakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää kuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon suojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein koko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin tovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi hän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla käyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.
Siksipä sainkin seuraavana iltana sitä odottamattomamman vieraan. Sillä kuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista naputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen, jonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin häntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin puhumaankaan. "Niin, niin, minähän tässä olen!" sanoi hän hetkisen kuluttua. "Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa kaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen, vaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä löysin sen". — "Vaan, — Barbara — paronitar!" korjasin minä, kuten nyt liiankin usein tapahtui — "mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?"
"Tuskani!" sanoi hän. "En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla poissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle lyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista kahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin täytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin muuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään onnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista muotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi mennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!" Kyynelvirta tukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka minua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi huoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan. Vaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että oli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön hänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme vielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin alhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen kopinata rappusia ylös. "Väkeä tulee teidän luoksenne!" huudahti nuori rouva pelästyneenä. "Pääsenkö minä ulos?" Nopeasti juoksi hän lähimmälle ovelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar oli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen lujuutta ja malttia.
Kohta astui kaksi nuorta miestä huoneeseni. Toisen tunsin minä kreivi S:ksi, toinen, Ansgarin toveri hänkin, esittelihe minulle. "Me tulemme luoksenne meidän sekä teidän ystävänne puolesta", aloitti kreivi. "Hänen on välttämättömästi puhuminen teidän kanssanne, ja hän tahtoi varmaan tietää, oletteko kotona nyt. Sillä hänellä ei ole hetkeäkään hukattavana. Sallitteham minun jäädä tänne siksi aikaa, kun toverini käypi noutamassa ystävämme". Toinen läksi, ja kreivi istuutui pyynnöstäni. "Eikö Jobin-sanomamme ollut totta!" alkoi hän, "Kaikki on tuo miesparka kadottanut, kaikki! Teille, joka olette hänen läheinen ystävänsä, uskallan puhua asioita, joihin en muiden kuullen mielelläni kajoisi. Vaan tilusten ja omaisuuden menettäminen unohtuisi kyllä, vaikkapa vaikeastikin, Ansgarin tarpeisin nähden, olisihan hänen kuitenkin täytynyt ponnistella ja tehdä työtä. Hän on kylliksi nerokas saamaan suuria toimeen maailmassa. Vaan tämäkin toivo on nyt melkein kadonnut tuon onnettoman, typerän, mielettömän naimisen tähden!" Minä olin pahassa pulassa, sillä kreivi puhui niin kovasti, että Barbara kuuli jok'ikisen sanan. "Miksi piti hänen sitten heti naida?" jatkoi hän. "Olisiko hän vaan tehnyt tavallisen tuhmuuden — no, eihän sekään: kaunista olisi ollut, ja hankaluuksia olisi siitäkin saattanut syntyä, vaan silloin olisi ollut ehkä apu mahdollinen. Nyt on se mahdoton. Mitä hän meiltä ensin salasi, täytyi hänen sitten tunnustaa tuon servialaisen kehnon menettelyn vuoksi — no, kuulettehan kohta häneltä itseltään asiain juoksun. Emme saattaneet salata mielipiteitämme hänen tunnustuksensa johdosta, ja luulenpa teidänkin olevan samaa mieltä, että hän tällä seikkailulla on saattanut itsensä onnettomaksi koko iäkseen. Niin, onnettomaksi, kurjaksi koko iäkseen! Ja onnettomaksi joutuu tyttöraukkakin tahi oikeammin hänen rouvansa. Häntä sanotaan nerokkaaksi, sitä helpommin käsittää ja tuntee hän tilansa!" Hän jatkoi puhettaan samaan tapaan, enkä minä voinut tehdä mitään saadakseni häntä vaikenemaan.
Viimein tuli Ansgar, kreivi jäi paikalleen. "Humbert", alkoi ystäväni, "huomenna on tapahtuva seikka, jota sinä varmaankin moitit, vaan jonka sopivaisuudesta tahi sopimattomuudesta ei enään maksa keskustella. Huomen-aamuna olen seisova pistoli kädessä servialaista Rudnikia vastaan."
Ajattelehan tilaani! Kammarissani istui ystäväni puoliso, jonka täytyi kuulla kaikki. Minä odotin joka silmänräpäys Barbaran syöksyvän esiin ja keskeyttävän tuon kamalan ilmoituksen. Ansgar jatkoi: "Se heittiö on julkisesti ravintoloissa ylvästellyt nauttineensa Barbaran suosiota ennen minua. Hän on kerskaillut tavanneensa sinutkin hänen luotaan — ole rauhallinen, älä kiivastu! Meidän kesken olisi se mielettömyyttä. Äläkä enään sinä rupea riitaan hänen kanssaan. Minä toivon tämän seikan yhdelläkin taistelulla selviävän. Hän on loukannut vaimoni kunniata, siksi olen minä taannnut avioni puhtauden, ja sillä on se hyvä. Minä olen vaatinut häntä taisteluun, huomen-aamuna on se tapahtuva 'puumme' alla — tiedäthän. Minusta ei paikka näyttänyt ensin sopivalta, vaan se on kuitenkin mukavasti valittu. Vaunujen sopii hyvin odottaa vuoren toisella puolella, ja tulenko haavoitetuksi, niin ei teillä ole pitkä matka saattaissanne minua asuntooni Birkenauiin. Ja nyt, Humbert, määrään sinun toimesi! Taisteluun en tahdo sinua luokseni, vaan sinulle voipi jäädä paljon, paljon tekemistä minun hyväkseni!" Ansgar oli tähän saakka puhunut pakollisella kylmyydellä ja varmuudella, vaan nyt voitti hänet sisällinen liikutuksensa ja ilmestyi hänen äänessäänkin. "Minä en saa nähdä Barbaraa huomiseen saakka. Me lähdemme täältä aikaseen aamulla — hänen ei pidä saada mitään tietää, ennenkuin taistelu on ohitse. Ja kuinka hänen luokseen sitten tulenkin, omilla jaloillani, tahi kuinka hyvänsä — minä pyydän sinua, ole silloin saapuvilla, ole silloin ja sittenkin hänen lähellään! Lähde jo tänään sinne, ollaksesi siellä oikeaan aikaan huomenna! Hän on — oi sinä armas Barbara parkuni!" Tuska tukahdutti hänen äänensä, hän painoi päätään ja käsiään pöytään, ja ankara taistelu täristytti hänen ruumistaan.