Sillä välin rupesin minä keskusteluun Ansgarin sukulaisten kanssa, joista kreivi S:ltä olin saanut tarkempia tietoja. Minä ilmoitin hänen kuolemansa ja jätin heidän ratkaistavakseen, ottaisivatko nuoren lesken suojaansa. Ne kirjeet, jotka sieltä sain, ilmaisivat kiellon sillä tavalla, että minun täytyi luopua kaikista välityshankkeista. Kreivi S. kohotti olkapäitään, eikä sanonut parempaa odottaneensakaan. Minä olin nyt usein hänen ja muiden Ansgarin toverien seurassa, ja monetkin ystävyyden suhteet ovat siltä ajalta haihtumattomiksi mieleeni jääneet. Vaikka nämä nuorukaiset olivat ehdottomasti moittineet Ansgarin naimista, niin pitivät he hänen kuoltuansa sanansa ja ottivat hänen onnettoman puolisonsa turviinsa.
Pitkittä puheitta ja selityksittä silloisista tunteistani riennän minä lopettamaan kertomustani. Keväällä sai Barbara pojan, jonka syntyminen tuotti hänelle kuoleman. Me hautasimme hänet puolisonsa viereen. Poika sai laillisena perillisenä kantaa isänsä sukunimeä, ja kasteessa annoimme hänelle saman ristimänimenkin: Ansgar von Hohnstein. Kreivi S. sekä useat Ansgarin seuralaiset ja minä olimme kummina, ja samalla kokosimme melkoisen summan hänen kasvatuksekseen. Olivatpa ne merkilliset ylioppilasristiäiset, mitkä silloin Birkenau'issa vietettiin — juhla, jossa vallitsi sopiva vakaamielisyys, vaan josta ei saattanut omituista leikillisyyttäkään puuttua! Leijonan emännän — joka oli jo ennen pojan syntymistä saapuville tullut — pyynnön, saada ottaa pojan ensin hoitoonsa, myönsimme hyvin mielellämme.
Myöhemmin otin minä hänet luukseni toisten kummien suostumuksella, jotka varoillansa auttoivat minua hänen kasvatuksessaan. Naimiseni jälkeen on hän vuosikausia elänyt talossani; vaimoni kutsui häntä mielellään vanhimmaksi pojakseen. Me saamme ylpeillä kasvatuksemme menestyksestä! Isältään peri hän vartalonsa sekä joitakuita yhtäläisyyksiä kasvojen juonteissakin; luonteensa on hän suurimmaksi osaksi perinyt äidiltään; kuitenkaan ei hänellä ole aluksikaan sitä, mikä hänen molemmat vanhempansa saattoi onnettomiksi; hänellä on luja, oivallinen luonne. Tunnettehan te, sinä ja omaisesi, hänet, sillä eihän minun tarvinne mainitakaan puhuvani nuoresta matkatoveristani, jonka toin luoksenne. Pitihän hänenkin kerran saada tarkempia tietoja vanhemmistaan, ja monta kertaa jo on hän halunnut päästä niille paikoille, missä he olivat eläneet ja niin nuorena hautansa saaneet. Koska hän halusi matkatoverikseen minua, joka ehkä paraiten kaikista tunsin ne paikat ja osasin häntä siellä johdattaa, niin jäi matka yhä vaan toistaiseksi. Viimeinkin tänä kesänä saatoimme yhdistää matkamme. Me kohtasimme toisemme Heidelbergissa. Sieltä menimme me Pyhänristin-Steinachiin, johon vielä jotkut matkatoverini lapsuudenmuistot liittyvät. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, Petteri on nyt Leijonan-isäntänä ja jo aikoja sitten Leijonan-isänäkin. Sitten kävimme Birkenau'issa. Vanha vaimo, vaikka jo kahdeksankymmenenvuotias, elää vielä, Heinerillä on täysikasvuisia tyttäriä, taloa on laajennettu lisärakennuksella. Kirkkotarhasta, josta noita molempia hautoja on vaikea löytääkään rehoittavien sirenien keskeltä, nousimme metsään, missä vanha tammi vielä seisoo korkeana ja vankkana, ja mistä näköala vihertävillä vuorenharjuilla on samanlainen kuin ennenkin. Täällä, niillä kivillä, joiden viereen ystäväni kerran ankaralla hetkellä oli vaipunut, täällä lepäsimme me lopetettuamme pyhissä-käyntimme. Siinä kertomus minun Odenwaldin puustani.
Kertoja vaikeni, ja sanaakaan sanomatta kävivät miehet hetkisen rinnakkain edelleen. He olivat jo kääntyneet takasin Jugenheimiin, iltahämärä laskeusi vuorille ja lakealle, viljavalle Rheinin tasangolle. — Hetkisen kuluttua jatkoi Humbert: "Nuori matkatoverini, Ansgar von Hohnstein, ei aina ole niin yksivakainen ja umpimielinen kuin te tähän saakka olette hänen nähneet olevan. Matkamme vaikutukset ovat saattaneet hänet vakavaan mielentilaan. Ja minkätähden olen minä sinulle, lankoseni, näistä asioista näin laveasti kertonut? Ensiksikin sen vuoksi, että minä tunsin tarpeen saada kerran kertoa muistojani, jotka noilla tutuilla paikoilla Odenwaldissa taas uudistuivat mielessäni; ja sitten, koska pidin sopivana ilmoittaa sinulle nämä seikat, sitä tapausta varten, että nuoren Hohnsteinin ja sinun Klarasi väli — kävisi selväksi, joka minusta näyttää päivä päivältä luultavammalta."
"He ovat molemmat vielä aivan nuoret", vastasi Klaran isä.
"Niin ovatkin, enkä minä ai'okaan vielä tänään ruveta puhemieheksi", lausui Humbert. "Kuitenkin, kaikitenkin on tämä nuorukainen jo 'virassa ja arvossa', hänen luonnonlahjansa ja taitonsa herättävät huomiota, hänelle voidaan ennustaa pikaista ja ehkä arvokastakin vaikutusalaa. Puhuhan joskus vaimollesi tästä asiasta; hän tietää jo luultavasti enemmän kuin me yhteensä. Vaan kuuleppas! Tuollahan tulee nuori joukkiomme laulaen vuoritietä alas. 'Seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu —' oikein, taaskin tuo vanha laulu. Kas, laulaahan Ansgarkin sitä, ja vieläpä niin kaikuvasti ja erinomaisen painavasti! No, siispä tahdon minäkin taas kuunnella sitä levollisena!"