Viimeisinä vuosinaan joutui Vilhelm sotaan Ranskan kuninkaan Filip I:sen kanssa ja hyökkäsi hänen maahansa. Siellä kuninkaan kerran ratsastaessa poltetun kaupungin suitsuavilla raunioilla kompastui ratsu ja heitti kuninkaan maahan, jonka putoamisen seurauksista hän kuoli (1087).
Gregorius VII.
Tapojen raaistuminen, joka viimeisten karolingien aikana ja lähinnä heidän jälkeensä levisi maalliseen yhteiskuntaan, ulottui myöskin kirkon alalle, jossa raakuus, tietämättömyys ja taikuus pääsivät vallalle. Kun sitte maallinen yhteiskunta jonkun verran uudistui läänityslaitoksen kehittymisestä, tuli kirkko siten vain yhä maallisemmaksi ja syvemmälle sorretuksi. Maallisemmaksi se tuli siten, että hippa- ja apottikuntia kohta ruvettiin katsomaan lääneiksi ja piispat tavallisesti itse olivat hallitsijain vasalleja sekä itse puolestaan toisten maallikkovasallien lääniherroja. He sotkeutuivat myöskin moninaisiin riitoihin ja sotiin, joihin saivat aihetta sukulaisuussuhteistansa. Sorretuksi tuli kirkko siten, että maallinen valta käytti väärin kirkollisten läänien antamisoikeuttansa. Sitä pahaa tapaa sanottiin simoniaksi, kun näet verrattiin siten asetettuja piispoja velho Simoniin (Ap T. 8: 19). Sitä koetettiin lakkauttaa Henrik III:nen aikana mutta yhä se kuitenkin levisi suurempaan valtaan.
Paavikunta ei suinkaan ollut herätyksenä eikä esikuvana vaan päin vastoin oli jo kauan ollut ruttopaisumana, joka selvästi näytti kirkon siveellisen turmeluksen. Tunnottomat ja törkeissä paheissa elävät paavit antoivat toinen toisensa jälkeen inhottavaa esimerkkiä kristikunnalle. Parempi järjestys alkoi Henrit III:nen voimakkaista toimista. Monta kertaa peräkkäin asetti hän paavin ja joka kerran kelvollisen miehen. Näin maallinen valta pani alulle kirkon uudistuksen.
Paraimpia paaveja oli Leo IX. Hän matkusti itse uutterasti pitämässä pappiskokouksia ja hävittämässä juurtuneita väärinkäytöksiä, varsinkin simoniaa. Kohta paaviksi nimityksensä jälkeen tapasi hän Clugnyn luostarissa Burgundissa munkki Hildebrandin, jonka voimakas olemus ja rohkeat ajatukset mahtavasti vaikuttivat häneen; Leo huomasi hänet juuri sellaiseksi tulevaisuusmieheksi, kuin kirkko tarvitsi.
Luostari, ilmasta katsottuna. (Vanhan piirustuksen mukaan.)
Hildebrand oli saanut kasvatuksensa eräässä Rooman luostarissa. Toimittuaan muutamia vuosia kirkon palveluksessa oli hän siirtynyt yksinäisyyteen Clugnyn luostariin. Ankara kuri ia haaveksiva henki, jotka siellä vallitsivat, vaikuttivat mahtavasti hänen luonteensa kehitykseen. Luostarikammiostansa oli hän liikutetulla mielellä katsellut maallisen yhteiskunnan raakuutta, laittomuutta ja verisiä taisteluja ja tullut vakuutetuksi, että oikeutta kunnioitettaisiin ja rauhaa rakennettaisiin maan päällä, jos kirkko tulisi hallitsevaksi eikä olisi hallittavana. Niistä ajatuksista innostuneena puhui hän pontevia sanoja Leo IX:lle ja moitti häntä, että oli ottanut hengellisen virkansa vastaan maallisen miehen kädestä. Hildebrandin puhe vaikutti niin syvällisesti, että Leo riisui pois arvonsa merkit, joita jo oli ruvennut käyttämään, eikä ennen katsonut itseään paaviksi, kuin kansa ja papisto vanhan tavan mukaan hänet Roomassa siksi valitsivat. Hän otti myöskin mukaansa Hildebrandin, joka sitte hänen ja kahden hänen seuraajansa aikana tuli paavillisen hallituksen johtajaksi ja jota sentähden usein sanottiin "meidän herramme paavin herraksi".
Heti Henrik III:nen kuoltua ryhdyttiin tärkeään toimeen paavin istuimen riippumattomaksi tekemistä varten siten, että paavin vaali jätettiin vast'edes kardinaalein tehtäväksi, joita silloin olivat Rooman lähimmän ympäristön piispat ja itse kaupungin korkein papisto. Yhä selvemmin näkyi myöskin pyrintö saattaa maallisia valtakuntia paavin istuimesta riippuviksi; niin Leo IX:nen aikana Robert Guiskard otti Ala-Italian lääniksi pyhältä isältä, samoin hyväksyttiin myöskin Vilhelm Valloittajan aikomus anastaa Englanti.
Vuonna 1073 valittiin Hildebrand itse paaviksi, jona hän käytti nimeä Gregorius VII. Muodoltaan ja ulkonaiselta ryhdiltään oli hän mitättömän näköinen, mutta hänessä asui rohkea ja mahtava henki. Kirkon ja valtion keskinäisestä suhteesta lausui hän käsityksensä näillä sanoilla: "Kirkko on sielu, maallinen valtio ruumis, ja niinkuin sielun toiminta ylläpidetään ruumiin ylläpitämisellä, niin on myöskin maallisen valtion päämies, keisari, velvollinen suojelemaan kirkkoa ynnä sen omaisuutta, maita ja tiluksia. Mutta kirkon päämiehen, paavin, valta johtuu välittömästi Jumalalta ja sitä voidaan verrata aurinkoon; keisarilla ja kaikilla maallisilla hallitsijoilla on ainoastaan paavin lahjoittama valta, niinkuin kunkin lainaa valonsa auringosta."