RISTIRETKIEN AIKAKAUSI.
Turkkilaiset ja byzantionilaiset.
Sill'aikaa kuin kristityt länsimaat yhä lujemmin liittyivät paavikuntaan, hajosi itämainen kaliflkunta jakelemisista ja perinnöllisten, melkein itsenäisten maaherran-virkojen perustamisesta. Kalifin arvokkaisuutta piti yllä lukuisa henkivartiasto, valikoitu turkkilaisten sotaisesta kansasta, joka alkuaan oli asunut Ylä-Aasiassa. Mutta henkivartiaston päällikkö emir-al-onirah tuli samoin kuin frankilainen "major domus" valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi, niin että kalifin valta viimein vaipui ihan mitättömäksi. Koko joukko enemmin tai vähemmin itsenäisiä valtioita syntyi nyt. Sisä-Aasiassa hallitsivat sotaan kykenemättömät hallitussuvut veltostuneita kansoja, joiden keskuudessa kauppa ja teollisuus, tieteet ja taiteet kukoistivat. Länsi-Aasiaan sitä vastoin perustettiin ikään kuin vahvaksi etumuuriksi Europpaa vastaan turkkilais-seldshukkien sotilasvalta, joka kahden voimakkaan sulttaanin Alp-arslanin ja Malek-shahin aikana (1063-92) vahvistui hirvittävän mahtavaksi. Kreikkalainen keisarikunta kadotti silloin enimmät alueensa Vähä-Aasiassa, ja turkkilaiset uhkasivat Konstantinopolia idästä päin samaan aikaan, kuin Robert Guiskard yhtä uhkaavana läheni lännen puolelta. Malek-shahin kuoltua jakautui seldshukkilaisvalta pienemmiksi sulttaanikunniksi. Siten syntyi Vähä-Aasiassa vahva sotilasvaltio Ikonium ja Syriassa toisia turkkilaisvaltoja, joiden hallitsijat jonkun aikaa pitivät Jerusalemiakin hallussaan. Egypti oli jo sataa vuotta aikaisemmin tullut eri valtakunnaksi, jonka kalifit sanoivat polveutuvansa fatimidein suvusta.
Melkoisesti heikontunut Byzantionin keisarikunta oli siis häviön vaarassa; mutta se pelastui vakautuneen yhteiskunta-järjestyksensä ja valtiotaidon kautta, jota Komnenus-sukuiset keisarit osasivat käyttää. Valtaistuinta suojeli henkivartiasto, varjakot, joka pitkän aikaa oli melkein yksinomaan sinne siirtyneitä ruotsalaisia; suuri osa sotajoukostakin oli vieraita palkkasotureita. Lahjoilla ja suurilla lupauksilla pidettiin slaavilaisia barbaarikansoja ystävinä taikka myöskin yllyteltiin heitä toinen toistansa vastaan. Ristiretkien alkaessa hallitsi valtakuntaa keisari Aleksius, taitava ja neuvokas, vaikka samalla viekas ja vehkeilevä valtiomies. "Rohkeutensa", sanotaan hänestä, "tuotti hänelle voiton muutamissa taisteluissa ja sotajuonensa toisissa. Välistä saavutti hän voiton kunnian sitenkin, että pelkoa teeskennellen läksi pakoon. Sekä paeten että takaa ajaen osasi hän voittaa ja uhoitteli vihollista, joka jo luuli voittaneensa hänet. Näin oli hän ikäänkuin jalka-ansa, joka aina kääntää kärkensä ylöspäin, heitettäköönpä se maahan miten hyvänsä."
Ristiritari.
Jo Gregorius VII oli paavinistuimelle noustessaan aikonut länsimaiden kootun voiman johtajana lähteä valloittamaan pyhää maata uskottomilta. Kreikkalaiset myöskin pyysivät apua länsimaisilta uskonveljiltään. Kohta hänen kuolemansa jälkeen alkoi hänen valmistelemansa taistelu levitä suurenmoiseksi ja sytyttää sotaista uskonkiihkoa. Eivätpä nämä "ristiretket" kuitenkaan saavuttaneet varsinaisia voittojansa Aasiassa, vaan Europassa.
Ristiretket Aasiaan.
Kristittyjen hurskaat pyhiinvaellukset Palestinaan alkoivat levitä yleisemmiksi noin v. 1000 paikoilla, koska silloin ilmestyskirjassa lausutun "tuhatvuotisen valtakunnan opin" väärinkäsityksestä odoteltiin maailman häviötä. Turkkilaiset monella tavalla loukkasivat ja ryöstivät pyhiinvaeltajia ja kun he Europpaan palattuaan sitä valittivat, kiihtyi siellä suuri mielipaha, ja yhä vahvemmaksi kasvoi täten pyhän maan valloittamisen halu pois uskottomain hallusta.
Ensimmäinen ristiretki (1096-99)