Pietari Amiensilainen, ollen niitä tulisia luonteita, jotka suurten tapausten edellä herättävät kansain voimat urhotöihin, oli itse pyhiinvaeltajana nähnyt uskonveljiensä hädän. Hänen mielipahansa kiihtyi haaveksimiseksi, jonka houreissa hän luuli huomanneensa itseään taivaallisten näkyjen vaatineen kutsumaan länsimaita taisteluun. Hän toi kreikkalaiselta patriarkalta suosituskirjeen Gregoriuksen seuraajalle paavi Urbanus II:lle, joka kiitteli hänen aikomustansa ja antoi hänelle siunauksensa. Pietari vaelteli sitte Italiassa, Ranskassa ja Luoteis-Saksassa. Pyhiinvaeltajan kaappu yllä, nuora vyöllä ja risti kädessä ratsasti hän, kalpea ja kuihtunut mies, aasilla maasta maahan ja kaupungista toiseen. Kaduilla ja toreilla, teillä ja kirkoissa kehoitti hän kansaa tarttumaan aseihin ja liikuttavilla sanoilla kuvaili pyhän maan kohtaloa.
Keisari Aleksius laittoi myöskin paavin luo lähettiläitä pyytämään länsimaisten kansain apua turkkilaisia vastaan. Piacenzan kirkolliskokouksessa antoi Urbanus näiden lähettilästen esittää Konstantinopolia uhkaavan vaaran.
Yleinen kirkolliskokous kuulutettiin pidettäväksi Clermontissa (1095) ja sinne saapui loistava joukko piispoja, apotteja, ruhtinaita ja maallisia herroja. Yhdeksän ensimmäistä istuntoa käytettiin länsimaisen kirkon asioihin; kymmenennessä oli keskusteltava Jerusalemiin tehtävästä retkestä. Silloin läksi paavi kirkosta, jossa kokousta oli siihen asti pidetty, ja asettui korkealle paikalle, keskelle lukematonta ihmisjoukkoa, joka täytti koko avaran tasangon kaupungin ympärillä. Pietari Amiensilainen, seisoen hänen vieressään, sai ensinnä puheenvuoron, kuvaili vielä kerran rääkkäykset, joita hän itse oli nähnyt kristittyjen pyhiinvaeltajain saavan kärsiä. Sitte puhui paavi itse kehoittaen frankilaisten urhollista kansaa lähtemään pyhälle retkelle. Huuto "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!" kaikui innostuneen ihmisjoukon suusta. Kaikki tahtoivat päästä mukaan tälle retkelle ja kiinnityttivät merkiksi olkapäähänsä punaisen ristin; siitä näitä sotia on sanottu ristiretkiksi.
Että saataisiin ristiretkeläisten luku suuremmaksi, päätettiin lahjoittaa vapaus kaikille maaorjille, kuitata kaikkein velallisten velat ja antaa anteeksi kaikille pahantekijöille, jotka ottivat ristinmerkin. Ruhtinaat ja ritarit varustautuivat huolellisesti ja suuri väenjoukko oli maltiton heidän hitaisuudestansa. Kiihtynyt mielikuvitus näki merkkejä taivaalla: kerrottiin, että oli nähty kahden liekitsevän ritarin taistelevan ja sen heistä voittavan, jolla oli ristinmerkki. Kerrottiinpa myöskin Kaarle Suuren nousseen haudastansa johtamaan sotajoukkoja. Kun maltittomuutta oli mahdoton kauemmin hillitä, läksi roskaväki, joka tietysti ensinnä joutui valmiiksi, liikkeelle Pietari Amiensilaisen y.m. johdolla. Se oli säännötön, haalittu joukko, joka ryöstellen kulki Saksan ja Unkarin kautta; kun se saapui Konstantinopoliin, vietiin se salmen yli Vähä-Aasiaan, jossa turkkilaiset surmasivat heidät melkein kaikki.
Tämän esinäytelmän jälkeen läksivät ruhtinaat ja herrat hyvin varustettuine joukkoineen liikkeelle (elok. 1096). Ensinnä marssi Ala-Lotringin herttua, jalo Gottfrid Bouillonilainen, joka rehellisyydeltään ja hurskaudeltaan sopi kaikkein esikuvaksi. Voidakseen tehokkaasti ottaa osaa tähän pyhään sotaan oli hän myönyt tai pantannut maansa. 90,000-miehisen sotavoiman kanssa marssi hän hyvässä järjestyksessä Saksan, Unkarin ja Bulgarian kautta Konstantinopoliin, jonne vähitellen muutkin saapuivat.
Toulousen Raimond, jo vanha mies, läksi johtamaan Etelä-Ranskan sotakuntoista väkeä; ollen suunnattoman rikas, käytti hän suuria summia pyhän retken kelvolliseen varustukseen. Vähempiarvoinen oli toinen ranskalaisjoukko, jota johti Ranskan kuninkaan Filip I:sen veli Vermandois'in herra Hugo.
Normandian herttua Robert, Vilhelm Valloittajan vanhin poika, oli kevytmielinen ja levoton ruhtinas, joka ritarillisten seikkailujen halusta läksi tuolle pitkälle retkelle. Hänen kanssansa oli suuri joukko urhollisia normandialaisia ja pohjoismaalaisia. Saadakseen rahoja oli hän pantannut herttuakuntansa veljelleen Englannin kuninkaalle.
Robert Guiskardin poika, Tarentumin ruhtinas Bohemund, läksi myöskin, mutta hänen tarkoituksensa oli kostaa kreikkalaiselle keisarille ja valloittaa itselleen uusi valtakunta, koska oli kadottanut Neapolin. Viekkaudelta ja kavaluudelta oli hän muita päälliköitä etevämpi.
Robert Guiskardin sisarenpoika Tankred johti toista Italian normannilaisjoukkoa. Kunnioituksesta ja rakkaudesta Bohemundia kohtaan läksi hän retkelle. Hän oli ristiretkein sankareista kaunein sekä rohkeudeltaan ja jalomielisyydeltään kuuluisa.
Kreikkalainen keisari Aleksius ja hänen väkensä hämmästyivät nähdessään kaikki nämä sotilasjoukot ja alkoivat katua, että olivat koskaan kutsuneet heitä. Moni ristiretkeläinen tunsi Konstantinopolin marmoripalatseja ja kullatuita torneja katsellessaan kovaa kiusausta valloittamaan sitä komeaa kaupunkia. Mutta Gottfridin onnistui hillitä kaikki sellaiset ehdotukset; itse hän vannoi Aleksiukselle uskollisuutta, todistaakseen aikeidensa puhtauden, ja kaikki muut, paitsi Raimond, saatiin vähitellen tekemään samoin. Sen jälkeen keisari antoi heille ruokavaroja sekä laivoja Vähä-Aasiaan ylimenoa varten, mutta pidätti itselleen kaikkein niiden maiden herruuden, jotka he ehkä valloittivat. Kun kaikki joukot kokoutuivat Nicaean luo, joka kaupunki oli Ikoniumin sulttaanin omana, ja myöskin Pietari Amiensilainen sinne saapui, tarkastettiin koko ristijoukko ja huomattiin siinä olevan kaksisataa tuhatta miestä jalkaväkeä ja toista sataa tuhatta hyvin varustettua ratsumiestä.