Kun Nicaea antautui kreikkalaiselle keisarille, marssivat ristiretkeläiset Vähä-Aasian sisämaahan päin ja voittivat Dorylaeumin luona Ikoniumin sulttaanin.
Silloin turkkilaiset kärsivät niin suuren tappion, ett'eivät enää koko matkalla Vähä-Aasian läpi uskaltaneet mitään varsinaista vastarintaa yrittää; he väistyivät joka paikassa tieltä ja hävittivät ainoastaan maakunnan elatusaineet, että kristitylle armeijalle niistä ei olisi hyötyä. Kovin rasitettuna kaikkinaisesta puutteesta sekä kesän helteestä, pääsi risti-lauma sillä tavoin Kilikian ja Armenian seuduille. Mutta tähän aikaan tuli jo ensimmäinen eripuraisuus näkyviin. Tankred ja Balduin olivat lähetetyt Kilikian rannikkoa valloittamaan, mutta tällä retkellä he riitautuivat Tarson omistamisesta ja kiihtyivät ennen pitkää niin kiivaiksi, että jo syntyi verinen taistelu heidän välillänsä. Molemmat kuitenkin pian huomasivat, mitä vaaroja tämmöisestä eripuraisuudesta voisi syntyä, ja erkanivat jälleen sovinnossa, Tankred kääntyi rannikkoa pitkin etelään, marssiakseen pääarmeijan kanssa Antiokiaa vastaan. Mutta Balduin otti jonkun satamäärän ritareita mukaansa ja lähti oman onnensa nojaan itää kohden, valloittaen talven kuluessa armenialaisen väestön avulla monta kaupunkia ylisen Eufratin varrella.
Täällä Eufratin toisella puolen ja Armenian vuorimaan juurella oli pieni kristillinen ruhtinaskunta, Edessa, jonka hallitsijana oli armenialainen Toros eli Teodoros. Kaupungin rikkaus ja väkiluku oli melkoinen, ja vaikka turkkilaisia emirejä oli ylt'ympäri vallitsemassa ja viholliset tavan takaa rosvoilivat itse muurien edustalla, olivat edessalaiset kuitenkin säilyttäneet vapautensa. Kun huhu levisi Balduinin urhotöistä Eufratin tienoilla, lähetti Toros hänelle sanan, tarjoten hänelle perintöoikeuden Edessan ruhtinasarvoon, jos hän rientäisi kaupungin avuksi. Balduin ei viivyskellyt, vaan tuli Edessaan, ja juhlallisessa kansankokouksessa vanha ruhtinas hänet nyt julisti ottopojaksensa painaen häntä paljastettua rintaansa vasten. Sillä tavoin Toron pian kuoltua Balduin, Gottfrid Bouillonin veli, tuli Edessan ruhtinaaksi. Se oli ensimmäinen latinalainen valtakunta, kuin näin oli itämailla perustettu, ja sen rajat levisivät joka suunnalle onnellisten sotaretkien kautta:
Tällä välin oli ristiretkeläisten pääjoukko saapunut (lopulla lokak. 1097) Antiokian luo, joka silloin vielä oli suuri kaupunki ja lujasti linnoitettu, ja ryhtyi heti piiritykseen. Kohta alkoi sellainen ruokavarain puute hätyyttää, että täytyi teurastaa hevoset taikka tulla toimeen nahalla, puun kuorilla ja muilla inhottavilla aineilla. Moni menetti rohkeutensa ja pakeni; niiden joukossa oli myöskin Pietari Amiensilainen, joka kuitenkin saatiin kiinni ja häpeäkseen tuotiin takaisin. Moni myöskin kuoli nälkään taikka kaatui turkkilaisen linnaväen tiheitä hyökkäyksiä torjuessa. Piirityksen kestettyä täten jo yhdeksän kuukautta onnistui viekkaan Bohemundin taivuttaa suurten lahjain lupauksilla eräs kaupungin asujan toimittamaan hänen haltuunsa kaupungin lujin torni. Yöllä nousi kuusikymmentä sotilasta Bohemundin johdolla määrättyyn torniin ja he avasivat kolme kaupungin porttia, joista ristiretkeläiset marssivat sisään; mutta itse linna oli vielä valloittamatta.
Kolmen päivän kuluttua kaupungin valloituksesta saapui suuri turkkilaisjoukko valloittamaan sitä takaisin. Ristiretkeläiset, nyt vuorostaan piiritettyinä, joutuivat taas hirvittävään näljänhätään. Moni menetti rohkeutensa niin kokonaan, että lasketti itsensä nuorilla alas muureilta ja pakeni.
Tässä surkeassa tilassa teki hurskas usko ihmeitä. Eräs Raimondin joukkoon kuuluva pappi astui päällikköjen eteen ja kertoi itselleen unessa pyhän Andreaan näyttäytyneen ja sanoneen: "Mene Antiokiaan veljeni Pietarin kirkkoon; jos läheltä pääalttaria kaivat maata, löydät sieltä sen keihään kärjen, joka lävisti Vapahtajamme kyljen. Se rauta, kannettuna sotajoukon edellä, tuottaa kristityille vapahduksen." Raimond astui papin ja kahdentoista valitun miehen kansa osoitettuun kirkkoon ja sotaväki sill'aikaa odotteli porttien edessä. Jo alkoi mielissä kyteä epävarmuutta ja epäilystä, kun pappi itse paljain jaloin ja ainoastaan paita yllä laskeutui kuoppaan, kehoittaen läsnäolijoita hartaasti rukoilemaan. Hämärässä hän kaikkein muiden hiljaa rukoillessa viimein löysi keihäänkärjen. Nyt heräsi kukistumaton innostus. Seuraavana aamuna torvien rämistessä ja valkopukuisten pappien veisatessa marssi kristitty sotajoukko ulos kaupungin porteista. Pyhää keihäänkärkeä kannettiin silkkiin, hopeaan ja kultaan kärittynä sotaväen edellä. Turkkilaisten suunnaton joukko voitettiin ja ristiretkeläisten aseilta säilynyt vähäinen jäännös pakeni Eufratin toiselle puolelle. Tässä osoitti suurta uljuutta varsinkin Tankred, joka ajoi aina yöhön saakka takaa voitettuja.
Antiokiasta marssivat ristiretkeläiset Jerusalemia vastaan, jonka tällä välin Egyptin kalifi oli valloittanut turkkilaisilta. Kesäkuun 6:na päivänä 1099 saapuivat he Emauksen kukkulalle, johon pyhä kaupunki muureineen ja torneineen näkyi taivaisessa loistossaan.
Mutta ristiretkeläisjoukko oli jo huvennut 20,000 mieheksi, jota vastoin kaupungissa oli vähintään kahta vertaa suurempi varustusväki; sitä paitsi oli se ympäröity kaksinkertaisilla muureilla. Kuivassa, aution tapaisessa seudussa, josta ei löytynyt mitään lähteitä, nääntyi ihmisiä janoon ja juhtia kuoli joukottain. Betlehemin läheisestä metsästä täytyi hakea puita piiritystarpeihin. Mutta ristiretkeläisten hurskas into voitti kaikki ne esteet.
Viiden viikon kuluttua sotajoukon tulosta ryhdyttiin yleiseen rynnäköön. Mistään esteistä säikkymättömällä rohkeudella syöksivät ristiretkeläiset esiin joka taholta. Mutta puolustus oli yhtä voimakas. Hyökkääjät otettiin vastaan sakealla nuoli- ja kivituiskulla ja muureilta levittivät heittokoneet suurta tuhoa. Murtimilta suojeltiin muureja täyteen sullotuilla heinä- ja olkisäkeillä. Niin taisteltiin koko päivä.
Seuraavana aamuna (15 p. heinäk.) uudistettiin rynnäkkö ja silloin onnistui ristiretkeläisten murtaa ulkomuuri; mutta sen sisällä oli toinen, paksumpi ja korkeampi, täynnä heittokoneita. Kristittyjen piiritysneuvoille viskoivat sarasenilaiset palavaa pikeä ja tulikiveä, sytyttäen ne siten tuleen. Kun jo kaikki ponnistukset näyttivät turhilta, oltiin Öljymäellä näkevinään pitkän ritarin haamu, joka säteilevällä kilvellään viittaili pyhää kaupunkia kohti. Se ihmeellinen näky innostutti uudestaan ristiretkeläisiä. Tuleen sytytetyistä olkisäkeistä levisi sakea savu, painuen kaupunkiin päin ja pakottaen puolustajat peräytymään muureilta. Piiritystornista laskettua siltaa myöten astui Gottfrid ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Tankred ryntäsi sisään eräästä portista ja huutaen "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!" syöksyivät ristiretkeläiset kohta kaupunkiin joka taholta.